Kansallinen sirpalerintama

(Julkaistu Rahvaan numerossa 2/2015.)

Olen tarkkaillut Suomen kansallismielisten puolueiden kehitystä siitä lähtien, kun kotiini hankittiin Internet-yhteys vuonna 2002. Tuolloin olin 15-vuotias, nyt 28. PS-Nuorten nuorimmat jäsenet eivät ehkä tunne 2000-luvun alun vaiheita suomalaisessa kansallismielisessä puoluetoiminnassa, joten haluan tässä kirjoituksessa kertoa, millaisessa tilassa tuolloin oltiin. Toivon tämän kirjoituksen valottavan sitä, miten huikean erilainen tilanne oli vielä alle 15 vuotta sitten.

Vuonna 2002 Perussuomalaisilla oli vain yksi kansanedustaja, Raimo Vistbacka. Hän oli ollut puolueen ainoa kansanedustaja jo seitsemän vuoden ajan, eikä jytkyä ollut näköpiirissä. Puolueen puheenjohtaja Timo Soini ei ollut onnistunut nousemaan eduskuntaan edellisissä eduskuntavaaleissa vuonna 1999.

Noihin aikoihin aprikoitiin, tuleeko Suomen kansallismielinen liike ryhmittymään puolueena ensisijaisesti Timo Soinin, Olavi Mäenpään, Väinö Kuisman vai Matti Järviharjun johdolla. Jälkikäteen katsoen tällainen keskustelu voi näyttää oudolta, mutta outous vain korostaa sitä suurta muutosta, joka toimintaympäristössä on puolueiden osalta tapahtunut.

Vuoden 2002 loppupuolella puoluerekisteriin lisättiin kaksi uutta kansallismielistä pienpuoluetta: turkulaisen Olavi Mäenpään johtama Suomen Kansan Sinivalkoiset ja lahtelaisen Väinö Kuisman johtama Suomi Nousee – Kansa Yhdistyy. Mäenpää, Kuisma ja eteläpohjalainen Matti Järviharju olivat aiemmin tehneet yhteistyötä ja pyrkineet perustamaan Sinivalkoisen puolueen, mutta miesten tiet erkanivat.

Olavi Mäenpää aloitti poliittisen toimintansa SDP:ssä, josta hän siirtyi Suomen Maaseudun Puolueeseen. Mäenpää erotettiin SMP:stä vuonna 1986 puolueen vastaisen toiminnan takia. Hän yritti päästä Perussuomalaisten eduskuntavaaliehdokkaaksi vuoden 1999 vaaleihin, mutta yritys kaatui Mäenpään saamaan sakkotuomioon.

Olavi Mäenpää valittiin Turun kaupunginvaltuustoon ensimmäisen kerran jo vuonna 1992 puolueisiin sitoutumattomana ehdokkaana. Kun hänen oma ryhmänsä Suomen Kansan Sinivalkoiset lopulta osallistui puolueena ensimmäisiin kuntavaaleihinsa vuonna 2004, Mäenpää sai enemmän ääniä kuin kukaan muu turkulaisehdokas ja puolue sai kaksi paikkaa Turun valtuustoon. Ehdokkaita oli toki muissakin kunnissa. Valtuutettujen määrän puoliintumisaika oli kuitenkin lyhyt, sillä puolueen varapuheenjohtajana toiminut ja aiemmin vähemmistökommunisteihin lukeutunut Timo ”Betoni” Virtanen erotettiin jo joulukuussa 2004. Myöhemmin Virtanen yritti uusia valtuustopaikkansa Kokoomuksen ehdokkaana, mutta ei onnistunut.

On syytä mainita, että vuosina 2002–2007 puoluerekisterissä ollut Suomen Kansan Sinivalkoiset on eri oikeushenkilö kuin Sinivalkoinen Rintama, jonka puheenjohtajana Mäenpää on toiminut 2010-luvulla ja joka poistettiin puoluerekisteristä tänä vuonna. Mäenpää on siis ollut kahden eri puolueen puheenjohtaja. Puolueiden ohjelmat olivat hyvin samansuuntaiset.

Olavi Mäenpää tunnetaan jyrkkäsanaisuudestaan ja häntä on joskus väitetty rasistiksikin, mutta häntä on vaikea liittää äärioikeistoon. Muistan lukeneeni lehtiartikkelin, jossa Mäenpää kertoi tekevänsä Turussa yhteistyötä erityisesti Vasemmistoliiton valtuustoryhmän kanssa. Joissakin vaaleissa Mäenpää on taas tukenut näkyvästi Kokoomuksen Ville Itälää ja Petteri Orpoa.

Lahtelaisen Väinö Kuisman linja oli selvemmin oikeistolainen. Kuisman johtama Suomi Nousee – Kansa Yhdistyy tunnettiin ennen puoluerekisteriin merkitsemistä nimellä Isänmaallinen Oikeisto ry. Puolue ihannoi ”kalevalaisia tietäjäsotureita”. Vuoden 2003 eduskuntavaalien jälkeen puolue vaihtoi nimekseen Suomi – Isänmaa. Kuisman puolue ei menestynyt vaaleissa, mutta Hartolan kunnanvaltuustossa sillä oli jonkin aikaa yksi edustaja, kun valtuutettu Janne Kujala loikkasi Kokoomuksesta.

Kolmikosta Mäenpää–Kuisma–Järviharju on Matti Järviharju ainoa, jonka edustama ryhmä ei 2000-luvun alussa onnistunut keräämään 5 000 kannattajakorttia oman puolueen perustamiseksi. 1980-luvulla Järviharju oli toiminut Perustuslaillinen oikeistopuolue rp:n varapuheenjohtajana, mutta tie puoluejohtajuuteen avautui vasta vuonna 2006, kun Järviharjusta tuli Väinö Kuisman Suomi – Isänmaa rp:n uusi johtaja. Matti Järviharjun johdolla puolueen nimi muutettiin nopeasti Isänmaalliseksi Kansanliikkeeksi (IKL). Järviharju oli jo 1990-luvulla johtanut lähes samannimistä yhdistystä nimeltä Isänmaallinen Kansallis-Liitto – IKL ry. Sitä ei koskaan merkitty puoluerekisteriin ja sen toiminta hiipui noin vuonna 1998. Nämä kaksi IKL-järjestöä ovat eri oikeushenkilöitä, vaikka molempia onkin johtanut sama mies.

Uuden IKL:n asialistalla oli mm. Karjalan palautusneuvotteluiden aloittaminen ja venäläisten maakauppojen rajoittaminen Suomessa. Järviharju oli vuonna 2006 selvästi innoissaan puoluejohtajaksi pääsemisestä, mutta hänen johdollaan IKL ehti osallistua vain vuoden 2007 eduskuntavaaleihin ennen muuttumistaan tavalliseksi yhdistykseksi. Puolue, joka jää ilman kansanedustajia kaksissa peräkkäisissä eduskuntavaaleissa, poistetaan nimittäin puoluerekisteristä. Saman kohtalon kokivat lopulta myös Olavi Mäenpään molemmat puolueet eli Suomen Kansan Sinivalkoiset (2007) ja Sinivalkoinen Rintama (2015).

Entäpä EU-vastaisuudestaan tunnettu Vapaan Suomen Liitto rp eli nykyinen Itsenäisyyspuolue ry? Se perustettiin jo vuonna 1994 eli ennen Perussuomalaisia. Puolueen silloinen puheenjohtaja Ilkka Hakalehto oli vuonna 2000 presidenttiehdokkaanakin (muodollisesti Perussuomalaisten asettamana), mutta Vapaan Suomen Liiton kannatus oli 2000-luvun alkuvuosina pikemminkin laskussa kuin nousussa. En muista tavanneeni 2000-luvun alkuvuosina ketään, joka olisi uskonut Vapaan Suomen Liiton merkittävästi kasvavan. Tämän vuoden eduskuntavaaleissa sen kannatus pysytteli edelleen alle puolessa prosentissa.

Missä he ovat nyt? Olavi Mäenpää istuu edelleen Turun kaupunginvaltuustossa yhden valtuutetun ryhmässään. Matti Järviharju on osallistunut viime vaaleihin Muutos 2011:n ehdokkaana, mutta ei ole menestynyt. Väinö Kuismasta ei ole kuulunut oikeastaan mitään sen jälkeen, kun hän luopui puoluejohtajuudesta.

Suomen kansallismielinen puoluetoiminta oli 2000-luvun alkuvuosina niin palasina ja rikki kuin voi olla. Nykytilanteen haasteista huolimatta meidän on syytä iloita siitä, ettei toivomme ole sirpaleiden tuomassa onnessa.

Mainokset
Kategoria(t): 2015, Rahvas, suomeksi Avainsana(t): , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Please log in using one of these methods to post your comment:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s