Kuvitellut yhteisöt (1983)

(Julkaistu Rahvaan numerossa 3/2018.)

”Nationalismi”-termi otettiin käyttöön vasta 1700-luvulla, vaikka kansoja on ollut olemassa paljon aiemminkin. Ajattelutavat ja kieli heijastelevat usein ympäröivää todellisuutta, joka vaikuttaa ajattelijoihin ja puhujiin.

Nationalismi eli kansallismielisyys puhuttaa edelleen. Millaisissa olosuhteissa nationalistista ajattelua ja politiikkaa alkaa ilmetä? Onko nationalismi lähinnä länsimainen vai laajempi ilmiö? Mikä saa aikaan yhteenkuuluvuuden tunteen toisilleen tuntemattomien ihmisyksilöiden välille?

Tällaisia kysymyksiä miettien politiikantutkija Benedict Anderson (1936–2015) laati vuonna 1983 ilmestyneen kirjansa Kuvitellut yhteisöt – Nationalismin alkuperän ja leviämisen tarkastelua. Kirjan ensijulkaisusta tulee tänä vuonna kuluneeksi 35 vuotta. Anderson on myöhemmin täydentänyt ja korjannut teostaan. Suomentaja Joel Kurtti on höystänyt käännöstä erinomaisilla suomentajan huomioilla.

Ajan hammas on ollut kirjalle lempeä. Kuvitelluista yhteisöistä on tullut nationalismia käsittelevän kirjallisuuden perusteos, josta otetaan yhä uusia painoksia. Kirjaa on myös siteerattu paljon.

Anderson kannattaa näkemystä, jonka mukaan ihminen on kansakunnan jäsen vain, jos hän itse mieltää itsensä kuuluvan siihen. Tässä katsannossa kansallismielisen ajattelun taustalla ei olisikaan kansallisen tiedostavuuden herääminen vaan kansakuntien keksiminen. Jos kansaan kuulumisen pääkriteeri on oma subjektiivinen kokemus ja jos erityispiirteitä pidetään vähemmän tärkeinä, koko nationalismitutkimus surkastuu makuasioiksi aitoon mädännäiseen liberaaliin tapaan.

Kirjassaan Anderson pyrkii tarjoamaan uutta näkökulmaa, jonka avulla marxilaiset ja liberaalit voivat paremmin ymmärtää ”marxilaisen teorian epämukavaa poikkeamaa”, kuten Anderson nationalismia kuvailee. Tässä kohtaa mainittakoon, että professori Anderson ei itse ollut nationalisti vaan marxilainen.

Anderson ei kuitenkaan suhtaudu aiheeseensa vähättelevästi. Yksi hänen loistavista väitteistään on, että nationalismi tulisi rinnastaa suuriin kulttuurisiin järjestelmiin. Andersonin mukaan nationalismi kehittyi hyvinkin sopivaksi osaksi teollisuusyhteiskuntia.

Kuviteltujen yhteisöjen suurin ansio on se, että teos avasi väylän aiempaa laajemmalle nationalismikeskustelulle, joka ei rajoittunut koskemaan pelkästään Euroopassa asuvia kansoja. Kirjassa käydään läpi historiallisia vaiheita eri puolilla maailmaa. Kuvitellut yhteisöt on auttanut ihmisiä ymmärtämään, että nationalismia voi esiintyä missä tahansa maanosassa. Professori Andersonilla oli laaja kielitaito, mikä auttoi häntä nationalismin tarkastelussa.

Edellä mainitusta huolimatta kirjassa on myös Eurooppaan liittyviä oivalluksia. Esimerkkinä mainittakoon, että Andersonin mukaan kirjapainotaito ja kapitalismi ovat tehneet merkittävää yhteistyötä nationalismin siementen kylvämisessä. Maksimoidakseen liikevoittonsa 1500-luvun kirjakauppiaat halusivat myyntiin kansankielistä kirjallisuutta, jolla oli suurempi potentiaalisten ostajien joukko kuin ”jumalalliseksi” latinaksi kirjoitetuilla kirjoilla. Varsinkin Martti Lutherin saksankieliset kirjat saavuttivat valtavan myyntimenestyksen. Kansankieliset kirjat ja sanomalehdet olivat lukijoilleen välineitä nähdä itsensä ja suhteensa muihin syvällisesti uusin tavoin.

Kirjan nimeen nostettu käsite ”kuviteltu yhteisö” on helppoa ymmärtää väärin ensisilmäyksellä. Anderson on kuitenkin oikeassa siinä, että kansat ovat kuviteltuja yhteisöjä, koska kaikki samaan kansaan kuuluvat ihmiset eivät elämänsä aikana tapaa toisiaan. En tunne kaikkia suomalaisia, mutta uskon heidän olemassaoloonsa ja minulla on aivoissani kuviteltu käsitys siitä, millaisia asioita he elinpäivinään suunnilleen tekevät. Myös uskontokunnat, fanikerhot ja monet muut ovat kuviteltuja yhteisöjä, koska niiden jäsenet eivät kohtaa kaikkia kaltaisiaan. Tämä ei kuitenkaan tee yhteisöistä epätodellisia. ”Kuviteltu” ei tarkoita samaa kuin ”kuvitteellinen”.

Mainokset
Kategoria(t): 2018, Rahvas, suomeksi | Avainsanat: , , , , , , , , | Kommentoi

Olen sivarinationalisti

Tänä vuonna (2018) tulee kuluneeksi kymmenen vuotta siitä, kun aloitin siviilipalveluksen suorittamisen. Jotkut tuttavani luulivat tuolloin, että tulen myöhemmin häpeämään päätöstäni valita siviilipalvelus varusmiespalveluksen asemesta. Olen tehnyt asioita, joita häpeän, mutta siviilipalveluksen suorittaminen ei ole yksi niistä.

Silloin tällöin kuulen tai luen väitteen, että nationalisti eli kansallismielinen henkilö ei voi olla sivari. Kuitenkin minä olen kansallismielinen ja minusta tuli kansallismielinen jo vuosia ennen kuin aloitin siviilipalveluksen suorittamisen. Väitän, että siviilipalvelus ja kansallismielisyys eivät sulje toisiaan pois. Perustelen väitteeni tässä kirjoituksessa.

Siviilipalveluslain (1446/2007) 3 § kuuluu näin: ”Siviilipalvelukseen kuuluu peruskoulutusjakso, yhteiskunnalle hyödyllinen siviililuonteinen työpalvelu, täydennyspalvelus, ylimääräinen palvelus ja liikekannallepanon aikainen palvelus. Työpalvelu suoritetaan lähinnä sosiaali- ja terveydenhuollon, opetus- ja kulttuuritoimen, pelastustoimen, väestönsuojelun tai ympäristönsuojelun tehtävissä.”

Sivarit tekevät siis lainmukaista ja yhteiskunnalle hyödyllistä työtä. Siviilipalveluslain kolmannessa pykälässä mainittu peruskoulutusjakso kestää vain neljä viikkoa ja työpalvelu kattaa suurimman osan siviilipalvelusajasta. Siviilipalvelusaika oli aiemmin 362 päivää ja vuodesta 2013 lähtien se on ollut 347 päivää (vuonna 2013 myös varusmiespalvelusaika lyheni 15 päivällä eduskunnan päätöksen mukaisesti).

Minä suoritin siviilipalveluksen työskentelemällä kouluavustajana. Katson olleeni siinä tehtävässä hyödyllinen ja sain työstäni positiivista palautetta. Minä olin palveluspaikkaan ja palveluspaikka minuun sangen tyytyväinen.

Nationalistina eli kansallismielisenä korostan kansojen merkitystä politiikassa. Nationalistina olen sitä mieltä, että jokaisella kansalla pitäisi olla mahdollisuus elää rauhassa omalla alueellaan ilman, että mikään muu kansa tai ylikansallinen vallankäyttäjä hallitsee sitä.

Jotkut nationalismin vastustajiksi tunnustautuvat ihmiset luulevat, että kaikki nationalistit pitävät omaa kansaansa ylivertaisena muihin verrattuna. Minä en kuitenkaan ajattele, että suomalaiset ovat parempaa väkeä kuin muut kansat, vaan poliittisen ajatteluni ydin on se, että suomalaisilla on oikeus itsenäiseen ja suomalaiseen Suomeen, joka on kansallisvaltiona suomalaisten koti. Samalla tavalla vaikkapa islantilaisilla on oikeus itsenäiseen Islantiin ja baskeilla on oikeus itsenäiseen Baskimaahan, jos he sellaisen itselleen haluavat.

Nationalistina en hyväksy toiseen kansaan kohdistuvia hyökkäyssotia enkä aluevaltauksia.

Arvostan rauhaa ja toivon kansojen elävän rauhanomaisessa rinnakkainelossa, jossa kansainvälisyys perustuu vapaaehtoisuuteen ja harkintaan. Kansallismielisyyden ja kansainvälisyyden välillä ei ole ristiriitaa. Kansainvälisyys itse asiassa edellyttää kansojen olemassaoloa. Yksilöt ja ihmisryhmät ovat aina olleet vuorovaikutuksessa keskenään ja omaksuneet toisiltaan vaikutteita. Muihin kulttuureihin tutustuminen voi auttaa meitä kehittämään omaa kulttuuriamme, mutta mitään perinnettä tai muuta kulttuuriin liittyvää asiaa ei ole järkevää kohottaa kaiken kritiikin yläpuolelle. Jokaisella kansakunnalla on oikeus pitää omaa kulttuuriaan itselleen parhaana ja itselleen sopivimpana, mutta millään kansalla ei ole oikeutta pakottaa omaa kulttuuriaan, arvojaan tai hallintoaan muille ihmisille, jotka elävät muilla alueilla.

Subjektiiviseen kokemiseen tai alkukantaiseen uhitteluun perustuva oman isänmaan ylistäminen ylitse kaikkien muiden on vähä-älyistä hurraa-patrioottisuutta, ei nationalismia. Nationalismi ei myöskään ole rasismia eli rotusyrjintää.

Eri henkilöt viittaavat erilaisiin asioihin termeillä nationalismi (eli kansallismielisyys) ja patriotismi (eli isänmaallisuus). Dialogi vaikeutuu oleellisesti, jos noita sanoja käytetään huolimattomasti ja jos keskustelijat eivät ymmärrä toisiaan. Nationalismin ja patriotismin esiintymissä on niin paljon eroavaisuuksia, että minusta noita kahta termiä ei koskaan pitäisi käyttää toistensa synonyymeinä.

Historioitsijat ja politiikantutkijat ovat pyrkineet määrittelemään nationalismia ja patriotismia. Tutkimuksen painopisteet ovat merkittävästi vaihdelleet. Määritelmistä ei ole syntynyt yksimielisyyttä, mutta siitä huolimatta ja juuri sen takia ihmisten pitäisi olla tarkkoja noita termejä käyttäessään. Lyhyesti sanottuna kansallismielisyyden eli nationalismin keskiössä on kansa (lat. natio), kun taas isänmaallisuuden eli patriotismin keskiössä on isänmaa (kreik. patris). Tarkempi etymologia olisi erillisen kirjoituksen aihe.

Eri kansoihin kuuluvat nationalistit tulevat yleensä hyvin toimeen keskenään ja ovat yhteisellä asialla, vaikka ideologiassa onkin erilaisia painotuksia. Nationalismiin sisältyy näkemys kansojen itsemääräämisoikeudesta. Näin ollen imperialistiset ja kolonialistiset toimet ovat kansallismielisessä katsannossa väärin.

Mikään kansa ei hyökkäisi toisen kansan kimppuun aseellisesti, jos maailman kaikki ihmiset kunnioittaisivat nationalismia. Tiedostan, että tuo ajatus ei näytä realistiselta tulevaisuudenkuvalta, mutta väitän, että ihmiskunnan koostuessa kansoista nationalismi täyttää filosofi Immanuel Kantin kategorisen imperatiivin: ”Toimi aina vain sellaisen maksiimin mukaisesti, jonka voisit aidosti toivoa tulevan yleiseksi laiksi, jota kaikki muutkin noudattaisivat.”

Jos jokin taho hyökkää Suomeen, Suomen puolustusvoimien sotilaat tekisivät epäilemättä erittäin arvokasta työtä puolustaessaan kansaa ja valtiota. Sellaisessa tilanteessa myös sivarit tekisivät yhteiskunnalle hyödyllistä – joskin sisällöltään erilaista – työtä.

Siviilipalveluslain 64 § sanoo, että sivareiden ylimääräisen palveluksen tarkoituksena on vallitseva häiriötilanne huomioon ottaen harjoittaa ja täydentää siviilipalvelusvelvollisten siviililuonteisiin tehtäviin liittyviä kriisivalmiuksia siten, että siviilipalvelusvelvolliset ovat toimintakykyisiä ja määrättävissä liikekannallepanon aikaiseen palvelukseen. Tasavallan presidentti voi päättää normaaliolojen vakavassa häiriötilanteessa tai poikkeusoloissa valtioneuvoston esityksestä, että siviilipalveluskeskus voi määrätä siviilivarantoon kuuluvia siviilipalvelusvelvollisia ylimääräiseen palvelukseen. Palvelus voidaan määrätä alkamaan heti.

Siviilipalveluslain 65 § sanoo, että siviilipalvelusvelvollisten liikekannallepanosta päättää tasavallan presidentti valtioneuvoston esityksestä. Siviilipalvelusvelvolliset määrätään liikekannallepanon aikaiseen palvelukseen siviilipalveluskeskuksen määräyksellä tai tarvittaessa työ- ja elinkeinoministeriön kuulutuksella. Palvelukseen voidaan määrätä astumaan heti. Asevelvollisuuslain (1438/2007) 86 §:ssä tarkoitetun puolustusvoimien osittaisen liikekannallepanon aikana palvelukseen voidaan määrätä siviilivarantoon kuuluva siviilipalvelusvelvollinen. Puolustusvoimien yleisen liikekannallepanon aikana palvelukseen voidaan määrätä myös lisävarantoon kuuluva siviilipalvelusvelvollinen, mutta 50 vuotta täyttäneet voidaan määrätä palvelukseen vain eduskunnan suostumuksella.

Käytännössä sivarit tekisivät silloin yleishyödyllisiä tehtäviä terveydenhuollossa, pelastustehtävissä, vedenjakelussa, tilapäismajoittamisessa, vartioinnissa, logistiikassa ja niin edelleen. Pyrkimyksiä ovat yhteiskunnan toimintakuntoisuus ja mahdollisimman hyvä vakaus.

Jotkut ihmiset ovat sitä mieltä, että varusmiespalveluksen suorittavat henkilöt ovat Suomelle ja suomalaisille arvokkaampia kuin sivarit. Ehkä he ovat oikeassa. En ole varma. Minun väitteeni on, että siviilipalveluksen suorittamisen ja nationalistina elämisen välillä ei ole ristiriitaa.

Kategoria(t): 2018, blogi, suomeksi | Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , | Kommentoi

Puoluekannatus ja prioriteetti

Jokainen eduskuntapuolue, joka toimii Suomessa vaalikaudesta toiseen, kohtaa ajan kuluessa sekä kannatuksen nousuaikoja että laskuaikoja. Jotkut ihmiset eri puolueissa hermostuvat siitä, että heidän puolueensa kannatus laskee. Minä en kuulu siihen joukkoon. Puoluekannatus ei minun mielestäni ole edes viiden tärkeimmän mittarin joukossa puoluetoiminnassa.

Suosittuna olemisessa on politiikassa paljon hyvää. Ilman kannatusta on vaikeaa saada muutoksia aikaan päätöksissä ja päätöksenteon rakenteissa.

Suosittuna oleminen mahdollistaa paljon, mutta kannatuksen kasvun ottaminen korkeimman prioriteetin tavoitteeksi vähentää puolueen substanssia.

Jos poliittisen puolueen kiihkein pyrkimys on oman kannatuksen kasvattaminen, puolueen on vaikeaa sitoutua arvoihin ja ideologiaan. Tällöin puolue on kuin vesi, joka ottaa aina säilytysastiansa muodon. Valtaa ei pidä tavoitella millä tahansa keinolla.

En arvosta tuuliviiripuolueita, jotka valitsevat tavoitteensa sen mukaan, mikä juuri sillä hetkellä nauttii suurta kansansuosiota puolueen ulkopuolella.

Kompromissit kuuluvat politiikkaan, mutta puolueella pitää olla muutakin.

Historia ei tunne stabiiliutta, vaan maailma muuttuu jatkuvasti. Mikä tahansa pitkäikäinen puolue joutuu ennemmin tai myöhemmin päivittämään omia ohjelmiaan, mutta ohjelmatyön pitäisi perustua pikemminkin maailmankatsomukseen kuin suosionkalasteluun.

Minun mielestäni puolueen (minkä tahansa Suomessa toimivan rekisteröidyn puolueen) ja sen organisaatioon kytkettyjen yhdistysten ja muiden toimijoiden pitäisi keskittyä seuraaviin seitsemään kokonaisuuteen ennen muita asioita:

  1. Puolueella (sekä mahdollisesti piiri-, paikallis- ja jäsenyhdistyksillä) pitää olla ohjelmia, jotka ovat järkeviä, ideologisia, asiapitoisia, eteenpäin vieviä, koherentteja ja faktojen kanssa yhteensopivia. Kun poliittisia ohjelmia kirjoitetaan, ei ole tarpeen pyrkiä radikaaliuteen eikä maltillisuuteen, vaan edellisessä virkkeessä mainittuihin hyveisiin. Se, onko poliittinen ohjelma maltillinen vai radikaali, on hyvin suhteellista ja riippuu lukijoiden tottumuksista sekä Overtonin ikkunasta.
  2. Puoluetta edustavien päättäjien ja puoluejohdon poliittisen toiminnan pitää olla ahkeraa, yhteistyöhenkistä, epäitsekästä ja sisällöltään sellaista, että teot eivät ole ristiriidassa toistensa kanssa eivätkä voimassa olevien poliittisten ohjelmien kanssa. Päättäjien pitää myös tiedottaa poliittisesta toiminnastaan (valtuustoaloitteista, kirjallisista kysymyksistä ym.) sosiaalisessa mediassa ja perinteiselle medialle ja myös puolueorganisaation sisällä. Neljä Ruusua -yhtye lauloi vuosia sitten neuvon, jota usein kannattaa soveltaa poliittisessa toiminnassa: ”Jos mä jotain teen, sen soitan lehteen.”
  3. Puolueen ideologiaa pitää tehdä tunnetuksi kampanjoilla ja julkaisuilla. Esimerkiksi kahvi- ja ohukaistapahtumia kannattaa toreilla järjestää, mutta niissä pitää jakaa syötävän ja juotavan lisäksi poliittisia lehtiä, esitteitä, ohjelmia ja kirjasia. Ihmisiä pitää kannustaa tutustumaan puolueen sanomaan eikä pelkästään äänestämään puoluetta. Puolueen poliittista materiaalia kannattaa jakaa tapahtumissa ja ihmisten koteihin myös vaalien välissä.
  4. Puolueorganisaation pitää pyrkiä jäsenmäärän kasvattamiseen ja vaaliehdokkaiden löytämiseen. Samalla pitää muistaa, että määrän lisäksi myös laadulla on merkitystä.
  5. Puoluetta edustavien päättäjien ja muidenkin jäsenten kouluttamiseen ja henkiseen kehitykseen pitää panostaa. Sekä käytännönläheiseen että filosofiseen opetukseen tulisi käyttää resursseja. Yhdenkään puolueen ei kannata luulla, että ihmiset tietävät kaiken kaikesta puolueeseen liittyessään. Yhdenkään päättäjän ei kannata tuudittautua siihen luuloon, että hänellä on varaa lopettaa uusien tietojen omaksuminen ja uusien taitojen opetteleminen, kun luottamuspaikan saaminen varmistuu.
  6. Toiminnan ja tavoitteiden pitkän aikavälin suunnitteleminen on tarpeellista. Kirjoitan tämän erilliseksi asiakohdaksi, koska edelliset kohdat 2–5 liittyvät enimmäkseen lyhyen ja keskipitkän aikavälin toimintaan.
  7. Lakisääteiset velvollisuudet, sääntömääräiset velvollisuudet ja muut velvollisuudet, kuten sisäinen viestintä, pitää hoitaa ajoissa ja riittävän huolellisesti. Jos puolueorganisaatiossa keskitytään esimerkiksi vaalikampanjointiin niin intensiivisesti, että virallisten velvollisuuksien täyttäminen laiminlyödään, on seurauksina hallinnollisia tai juridisia ongelmia sekä mahdollisesti imagohaittaa.

Edellä mainittujen seitsemän tärkeän tehtäväkokonaisuuden lisäksi puolueorganisaation kannattaa panostaa moneen muuhunkin asiaan, kuten kansainvälisiin suhteisiin yhdessä ulkomaisten sisarpuolueiden kanssa. Numeroimani seitsemän tehtäväkokonaisuutta ovat kuitenkin mielestäni kaikkein tärkeimmät. Kun nuo seitsemän korkean prioriteetin tehtäväkokonaisuutta hoidetaan laadukkaasti, puolue tekee minun mielestäni suunnilleen oikeita asioita. Toiminnan seurauksena puolueen kannatus joko kasvaa tai ei kasva.

Tässä kirjoituksessa piirtämäni seitsentahokas ei sisällä kaikkea oma-aloitteista vapaaehtoistyötä, jota puolueiden rivijäsenet tekevät puolueiden hyväksi puolueiden sitä koordinoimatta. Rivijäsenten vapaaehtoinen toiminta jää usein tulematta puolueorganisaation tietoon. Tällaista kenttätoimintaa ei pidä väheksyä, mutta rajasin sen tämän kirjoituksen ulkopuolelle, koska haluan tässä kirjoituksessa keskittyä sellaiseen toimintaan, joka on puolueen tai puoluetta edustavan päättäjän tai puolueeseen kytketyn yhdistyksen, opintokeskuksen, ajatuspajan tai säätiön koordinoimaa.

Olen poliittisen puolueen jäsen ja toivon puolueeni kannatuksen kasvavan. Samalla toivon, että kannatuksen kasvua ei pidetä yhdessäkään puolueessa päämääränä vaan laadukkaan toiminnan sivutuotteena.

Kategoria(t): 2018, blogi, suomeksi | Avainsanat: , , | Kommentoi

Stop leipäleikkauksille! -puheenvuoroni 7.2.2018

(Lausuin tämän puheenvuoron Stop leipäleikkauksille! -mielenosoituksessa Helsingissä eduskuntatalon edessä 7.2.2018. Mielenosoitus järjestettiin tukemaan vähävaraisille tarkoitetun elintarvikejakelutoiminnan rahoitusta.)

Hyvät naiset ja herrat,

kiitos että saan puhua teille tänään tässä tunnuksettomassa tapahtumassa. Minun nimeni on Tuomas Tähti.

Nälän kasvu ja äärimmäinen köyhyys on saatu maailmanlaajuisella tasolla ainakin jonkinlaiseen hallintaan 1990-luvulta alkaen, mutta Suomen sisällä leipäjonot ovat tänä aikana pidentyneet ja jonottavien joukko on muuttunut monipuolisemmaksi.

Varallisuuserot ovat Suomessa kasvaneet jo pitkään ja rikkaimpien varallisuus on jatkanut kasvua myös kymmenen vuoden takaisen finanssikriisin jälkeen. Tällä hetkellä myös Suomen talous kasvaa, mutta leipäjonoissa ahdinko jatkuu.

Tämä ei johdu pelkästään verotuksesta, vaan syitä huonoon tilanteeseen on myös syvällä yhteiskuntamme asenteissa sekä kansainvälisissä ilmiöissä.

Se, mitä tapahtuu New Yorkissa ja Välimerellä, vaikuttaa hyvinkin paljon siihen, kuinka pitkiä ovat leipäjonot Suomessa. Voimme kuitenkin myös itse saada muutoksia aikaan.

Julkinen päätöksenteko ja hallinto ovat usein hidasliikkeisiä. Optimaalisessa nationalistisessa kansallisvaltiossa valtion julkiset toimenpiteet ja rakenteet ovat sellaisia, ettei kenenkään tarvitse turvautua pakkasessa vapaaehtoissektorin leipäjonoihin – mutta täydellisyyteen eivät ihmiset yllä. Kun hyväntekeväisyyttä tarvitaan, pitää julkisen sektorin edistää järjestöjen hyväntekeväisyystoimintoja eikä leikata niiltä rahoitusta pois.

Politiikassa on pitkälti kyse valinnoista. Minun nähdäkseni Suomen pitää valita sisäisen solidaarisuuden tie. Sisäinen solidaarisuus tarkoittaa suomalaisten keskuudessa vallitsevaa sosiaalista ja taloudellista oikeudenmukaisuutta. Samanaikaisesti meidän pitää Suomessa muistaa kansallinen etumme, koska Suomen valtion pitää olla ennen kaikkea suomalaisten edunvalvoja ja oikeudenmukaisuuden puolustaja. Valtio on olemassa kansaa varten, ei toisin päin.

Edustuksellisessa demokratiassa me voimme vaikuttaa ja saada äänen kuuluviin erilaisilla tavoilla. Me voimme vaikuttaa asioihin tietysti äänestämällä, mutta myös olemalla vaaliehdokkaana tai kampanjatiimissä. Kannustan kaikkia heitä, joilla on näkemys paremman tulevaisuuden löytämiseksi Suomelle, pyrkimään itse ehdokkaiksi vaaleihin tai osallistumaan muiden vaalityöhön.

Vaalien kautta me voimme vaikuttaa leipäjonojen pituuteen ja tarpeeseen sekä elintarvikejakelun rahoitukseen.

Hyvät kuulijat,

meidän on todella syvällisesti pohdittava, miten löydämme Suomelle sellaisen oikeudenmukaisen ja kestävällä pohjalla olevan tulevaisuuden, jota ei ole vielä löydetty. Menneeseen aikaan ei ole paluuta. Hyvä tulevaisuus jää löytämättä, jos me emme osaa tietä sinne.

Kiitos!

Kategoria(t): 2018, blogi, suomeksi | Avainsanat: , , , , , , | Kommentoi

Suomen kansa on korvaamaton

(Julkaistu Rahvaan numerossa 1–2/2018.)

Vuosia sitten kerroin diplomityöni ohjaajalle, että aion pyrkiä politiikkaan. Hän vastasi minulle, että poliittinen päätöksenteko on pelkkää edestakaisin liikkumista, koska erilaiset kompromissit ja muut päätökset vuorottelevat kulloistenkin poliittisten voimasuhteiden ja muiden muuttujien mukaisesti. Historia ei tunne stabiiliutta eikä politiikassa ole pysyviä saavutuksia.

Lopputyöni ohjaaja oli osittain oikeassa. Toisilleen vastakkaiset näkemykset voivat tosiaan olla vuorotellen vallalla. Yhden koalition hyväksymät päätökset tai niiden seuraukset voidaan myöhemmin kumota toisen tai jopa saman koalition voimin.

Yhteiskunnallista soutamista ja huopaamista nähdään lainsäädännössä, hallinnossa ja joskus infrastruktuurissakin. Kauppojen aukioloaikoja rajoitettiin ja myöhemmin vapautettiin. Kaupunginhallinnosta kadonneet pormestarit ovat 2000-luvulla tehneet paluun. Pikaraitiotie saatetaan rakentaa kaupunkiin, jossa raitiovaunut ovat muutamia vuosikymmeniä aiemmin pysähtyneet.

Hyvinkin suuria päätöksiä voidaan korvata uusilla ja sopimuksista voidaan irtautua. Jopa Suomen pois annettu itsemääräämisoikeus on mahdollista palauttaa eroamalla Euroopan unionista. Politiikka on mahdollisuuksien taidetta.

Suomessa on kuitenkin yksi asia, jota ei voida palauttaa, jos se kerran lakkaa olemasta. Se on suomalainen kansa. Jos Suomi asutetaan ulkomailta tulevalla väestöllä ja suomalaiset katoavat, ei menetystä tulla koskaan korvaamaan. Kansan myötä myös suomalainen kulttuuri katoaisi maailmasta museoita lukuun ottamatta.

Politiikassa ei ole pysyviä saavutuksia, mutta kansallismielisille pysyvät tappiot ovat mahdollisia. Siksi Suomessa tarvitaan kansallismielistä toimintaa jatkuvasti – niin kauan kuin suomalainen kansa on olemassa.

Kategoria(t): 2018, Rahvas, suomeksi | Avainsanat: , , , , , , | Kommentoi

Perussuomalaisten hajoamisen historia

(Julkaistu Rahvaan numerossa 1–2/2018.)

Kun Perussuomalaisten eduskuntaryhmä hajotettiin kesäkuussa 2017, oli heti väistämätöntä, että joku tulee kirjoittamaan asiasta kirjan. Politiikan toimittaja Lauri Nurmen teos Perussuomalaisten hajoamisen historia (Into Kustannus, 317 sivua) julkaistiin lokakuussa 2017.

Perussuomalaiset rp ja eduskuntaryhmän hajottaminen ovat asioita, jotka herättävät voimakkaita tunteita. Nurmen kirjan suurimmaksi ansioksi nouseekin rauhallinen puolueettomuus. Sekä Jussi Halla-ahon kannattajat että Timo Soinin kannattajat saavat teoksessa tasapuolisesti äänensä kuuluviin, joten lukija voi muodostaa perustellun mielipiteensä siitä, kuka on toiminut kunniallisesti ja kuka ei. Jopa kokoomukseen loikannut kansanedustaja Veera Ruoho on äänessä, vaikka hänet olisi voinut jättää kirjassa pelkäksi alaviitteeksi.

Kirjassa käsitellään suoraan ja epäsuorasti eräiden sitkeiden väitteiden totuusarvoa. Esimerkiksi väite siitä, että Suomen Sisu ja/tai jokin muu taho kaappasi puolueen Jyväskylässä puoluekokouksessa, on kirjassa kerrottujen faktojen valossa pelkkä agenttitarina.

Monien haastattelujen ja tapahtumakuvailun lisäksi Nurmi on sisällyttänyt kirjaan tietoa omista työskentelytavoistaan, mikä höystää lukukokemusta miellyttävällä tavalla.

Valitettavasti kirjassa käsitellään vain pintaa raapaisten niitä perimmäisiä syitä, jotka johtivat siihen, ettei Perussuomalaiset jatkanut hallituksessa puoluekokouksen jälkeen. Asian vähäinen käsitteleminen voi pahimmillaan normalisoida Suomessa ajatusta, että hallituksesta voidaan noin vain potkia kokonainen eduskuntaryhmä pois. Se, että keskusta ja kokoomus eivät suostuneet jatkamaan perussuomalaisten kanssa hallituksessa, vaikka Halla-aho ei vaatinut merkittäviä muutoksia hallitusohjelmaan, on sensaatio ja sen juuria pitäisi tarkastella yksityiskohtaisemmin.

Muilta osin kirja on kuitenkin hyvä ja Lauri Nurmi oli pätevä henkilö kirjoittamaan sen.

Kategoria(t): 2018, Rahvas, suomeksi | Avainsanat: , , , , , , , , , | Kommentoi

Maakuntavaalit haastavat puolueuskollisuuden

(Julkaistu Länsiväylässä 15.11.2017.)

Ensimmäisiin valtakunnallisiin maakuntavaaleihin on alle vuosi. Kunnilta siirtyy maakunnille vastuuta varsinkin sosiaali- ja terveyspalveluihin liittyen.

Maakuntavaaleissa mitataan kiinnostavalla tavalla puolueiden kannatusten lisäksi myös asiaosaamisen arvostamista ja mahdollista nurkkakuntaisuutta.

Uudellamaalla osa pienten kuntien asukkaista on huolissaan siitä, että enemmistö uuden valtuuston jäsenistä tulisi olemaan Helsingistä tai Espoosta, joissa asuu eniten äänestäjiä. Tämän takia on väläytetty ajatusta maakunnan jakamisesta pienempiin vaalipiireihin.

Jotta maakuntavaltuustojen toiminnasta ei tule kuntien keskinäistä nokittelua ja riitaisaa nollasummapeliä, pitää tulevien maakuntavaltuustojen jäsenten pohtia maakunnan kokonaisetua eikä vain omaa kotipaikkakuntaansa.

Kotikunta ei kerro paljoa vaaliehdokkaan ideologiasta. On järkeenkäypää, että ihmiset eivät aina äänestä kotikunnassa asuvaa ehdokasta.

Toisaalta on mahdollista, että joissakin kunnissa tullaan näkemään puoluerajat ylittävää äänten keskittämistä, jotta kunnasta saadaan mahdollisimman kuuluva edustus maakuntavaltuustoon.

Kunnallisalan kehittämissäätiön teettämän kyselytutkimuksen mukaan vain kolmasosa suomalaisista tekisi maakuntavaaleissa äänestyspäätöksen sen perusteella, mitä asioita puolueet edustavat yleisesti ottaen valtakunnallisella tasolla. Maakuntavaalit voivat olla alueellisesti merkittävä koetinkivi puolueuskollisuudelle.

Kategoria(t): 2017, Länsiväylä, suomeksi | Avainsanat: , , , , | Kommentoi