Robotti-Suomi ja vasarakirves-Suomi

(Julkaistu Rahvaan joulukuussa 2018 ilmestyneessä numerossa 5/2018.)

Palkkatyö on monille ihmisille tärkeä osa minäkäsitystä ja ylpeyden aihe. Palkkatyö tuo elämään sisältöä ja sosiaalista arvostusta. Työssä ilmenevä ammattitaito kohentaa itsekunnioitusta. Palkkatyön ja työsuhteiden merkitys ei näy pelkästään yksilötasolla, vaan myös yhteiskunnassa ja poliittisissa puolueissa.

Poliittisen kentän eri laidoilla pidetään tuottavaa työtä ja nettoveronmaksajana olemista erittäin suuressa arvossa. Tämä on ollut luontevaa, sillä valtiontalous on ollut riippuvainen ihmisten tekemästä tuottavasta työstä.

Maahanmuuttokriitikoiden keskuudessa työnteon korkea arvostus näkyy mm. siinä, että moni sanoo vastustavansa vain haittamaahanmuuttoa ja toivottavansa tervetulleiksi kaikki lainkuuliaiset maahanmuuttajat, jotka muuttavat Suomeen nettoveronmaksajiksi.

Suomen asukkaiden joukko voidaan nähdä kokonaisuutena, jossa työikäisten ja -kykyisten tulisi tehdä ansiotyötä talouskasvun edistämiseksi. Talouskasvua ihannoiva ajattelu on niin vahvasti läsnä Suomessa, että se otetaan helposti itsestäänselvyytenä. Milloin olet viimeksi kuullut vaikkapa jonkun ministerin pohtivan, onko loputon talouskasvu edes mahdollinen asia tässä rajallisten resurssien maailmassa?

Viekö teknologinen kehitys luovatkin työt?

Tuottavan palkkatyön tekeminen nähdään itseisarvona ja perusoikeutena. Politiikassa tämä pätee muiden ryhmien ohella myös kansallismielisiin ryhmiin. Eduskunnan verkkosivustolla lukee Perussuomalaisten eduskuntaryhmän virallisessa kuvailutekstissä 30.11.2018 eli tätä kirjoittaessani seuraavaa: ”Meille kaikille kuuluu kotimaassamme oikeus asumiseen, terveydenhuoltoon, työhön sekä turvallisuuteen.” Eduskuntaryhmän tekstissä ei puhuta oikeudesta toimeentuloon vaan oikeudesta työhön. Mutta eikö toimeentulo ole ihmiselle vielä välttämättömämpää kuin työ?

Ajattelutapa, jonka mukaan kaikkien kynnelle kykenevien tulisi tehdä palkkatyötä, on toimiva niin kauan kuin kohtuullisesti palkattuja työpaikkoja kohtuullisilla työoloilla on riittävästi työikäisten ja -kykyisten suurelle enemmistölle.

Kansallismielisten on nyt syytä varautua ohjelmissaan ja ajatuksissaan siihen, ettei ihmistyön kysyntä välttämättä säily nykyisellä tasolla. Teknologian ja tekoälyn kehittyminen voivat johtaa siihen, että ihmistyön kysyntä vähenee. Puolueet joutuvat tekoälyn, robotiikan, konekääntämisen ym. kehittyessä pohtimaan, pitääkö ihmisten työllistämiseen pyrkiä silloinkin, kun koneet ja ohjelmistot tekevät työt nopeammin, paremmin ja halvemmalla.

Ohjelmistot ja erityisesti tekoälyt eivät tee enää pelkästään yksinkertaisia rutiinitehtäviä vaan kykenevät yhä enemmän myös luovana pidettyyn työhön. Toisaalta ei kannata uskoa sellaisinaan tosiksi fiktiivisiä uhkakuvia, joissa tekoäly yhtäkkiä kokonaan syrjäyttää ihmiset. Vaikka oikeudenkäyntejä varten optimoitu tekoäly pärjäisi oikeussalissa menestyksekkäämmin kuin yliopistosta valmistunut juristi, tekoäly ei silti ymmärrä, mikä on ihminen. Koko sen havaitsema universumi on pelkkä lakikirja ja oikeudenkäyntiasiakirjat. Samaan tapaan pelkästään shakkimestaruuksia tavoittelemaan luotu tekoäly ei ymmärrä mistään muusta kuin shakista mitään.

Ehdotan, että tekniikan kehittyessä kansallismieliset poliitikot eivät heittäydy kehityksen jarruiksi vaan päivittävät ohjelmiaan ja maailmankatsomustaan siten, että toimeentulo nostetaan työntekoa tärkeämmäksi.

Väestörakenne ja huoltosuhde muuttuvat

Ihmisten palkattu työnteko tuskin tulee kokonaan loppumaan ja hyvä niin. Osa ihmisistä ehkä tarvitsee palkkatyötä kokeakseen elämänsä mielekkääksi tai saadakseen elämäänsä säännöllistä rytmitystä. Ei kuitenkaan kannata tuudittautua siihen vanhaan ajatukseen, että maailmasta löytyy aina työtä jokaiselle ahkeralle tekijälle. Maailma muuttuu.

Varmuudella ei voida väittää, että merkittävä osa nykyisistä ihmistyöpaikoista siirtyy koneiden ja ohjelmistojen töiksi. Kannattaa silti miettiä, olisiko se toivottavaa vai ei-toivottavaa. Muutos riippuu teknisen kehityksen lisäksi poliittisista päätöksistä. Jos Suomeen muuttaa paljon ulkomaalaista halpatyövoimaa ja palkkataso madaltuu, voi käydä niin, että ihminen tulee sittenkin konetta halvemmaksi työntekijänä. Se ei kuitenkaan ole kantaväestön etu.

Viime aikoina on julkisuudessa entistäkin enemmän vaadittu lisää maahanmuuttoa uuden, marraskuussa 2018 julkaistun väestöennusteen johdosta. Suomalaisten nuorten määrä vähentyy ja väestö vanhenee. Taloudellinen huoltosuhde ei kuitenkaan korjaannu pelkkään väestölliseen huoltosuhteeseen keskittymällä.

On erittäin tärkeää, että kansallismieliset näkevät suomalaisen kansan arvokkaana itsessään, ei pelkästään työpanoksen kautta. Kansa on olemassa itseään varten. Kansa ei ole olemassa talouskasvua eikä poliittisia päättäjiä varten.

Teknologia on kaikesta huolimatta mahdollisuus

Mielekkäiden palkkatöiden lisäksi ihmiset voivat toteuttaa itseään mielekkäiden harrastusten ja perhe-elämän kautta, jos toimeentulo on muuten turvattu. Perustulokokeiluihin kannattaa suhtautua vakavasti.

Teknologian kehittyminen voi auttaa uutta harmaantuvaa Suomea. Ei kannata haikailla paluuta yksinkertaisia fyysisiä työtehtäviä pursuavaan vasarakirves-Suomeen. Menneisyyteen ei ole paluuta. Älyllisempää ja kehittävämpää on etsiä sellaista uutta Suomea, jota ei ole vielä löydetty.

Pitkään kansanedustajana ja Suomen Maaseudun Puolueen puheenjohtajana toiminut Veikko Vennamo kirjoitti vuonna 1989 ilmestyneeseen kirjaansa Kekkos-diktatuurin vankina: ”On muistettava, että ihminen on tehokkaimmillaan, kun hän saa työskennellä omaksi hyväkseen […] Jokaisessa ihmisessä on kykyjä, kun hänet sijoitetaan hänelle sopivalle paikalle.” Tuo on kaunis sitaatti. 2020-luvun lähestyessä tosin korvaisin sanan ”työskennellä” laajemmalla verbillä ”toimia”, joka kattaa muutakin tekemistä kuin palkkatyöt.

Mainokset
Kategoria(t): 2018, Rahvas, suomeksi | Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , | Kommentoi

Politiikan psykologia

(Julkaistu Rahvaan joulukuussa 2018 ilmestyneessä numerossa 5/2018.)

Pekka Saurin kirjoittama kirja Politiikan psykologia (WSOY 2002, 206 sivua) on takakannen mukaan kirja kaikille, joita demokratian tulevaisuus kiinnostaa. Kirjan lukemalla selkenee, että se on myös oikein hyvä perehdytyskirja aloittelevalle poliittiselle toimijalle.

Pekka Sauri on koulutukseltaan filosofian tohtori ja psykologi. Hän on 1990-luvulla ollut Vihreän liiton puoluesihteeri ja puheenjohtaja. Kirjan julkaisuaikana vuonna 2002 hän oli Helsingin kaupunginvaltuuston puheenjohtaja. Politiikan psykologia jakaa lukijoilleen teräviä havaintoja ja arvokasta kokemustietoa, joka ei rajoitu kirjoittajan edustamaan puolueeseen vaan pätee poliittisella kentällä laajemminkin. Niinpä kirjan lukemista voi puoluekannasta riippumatta suositella kaikille nuorille, jotka astelevat poliittisia ensiaskeleitaan.

Sauri käy kirjassaan läpi Suomen politiikan toimintatapoja ja ilmiöitä sekä poliitikkojen ominaisuuksia. Politiikkaa tarkastellaan politiikkaan osallistuvan ihmisen kannalta. Siksi uskon, että kirja on kiinnostavampaa luettavaa politiikkaan pyrkiville ihmisille kuin puolueisiin sitoutumattomille äänestäjille.

Sauri kuvailee politiikkaa kylmän realistisesti ja rehellisesti. Politiikkaan ei kannata pyrkiä, jos haluaa pitää hauskaa ja rikastua. Demokratiassa asioihin vaikutetaan melko epäriehakkailla tavoilla.

Politiikkaan ei kannata pyrkiä myöskään, jos haluaa päästä osaksi puolueyhteisöä, jossa kaikki ovat kuin suurta ja iloista perhettä. Politiikan merkittävimmät kädenväännöt käydään puolueiden sisällä eikä niiden välillä.

Sauri kannustaa poliitikkoja olemaan henkisesti joukkuepelaajia. Se on melkein välttämätöntä. Poliittinen valta on Suomessa hajautettu niin moniin käsiin, ettei yksin saa yleensä paljoa aikaan. Hienoin vallan tunne on oikeastaan se, kun huomaa, että oma puheenvuoro tai kirjoitus saa osan yleisöstä harkitsemaan oman kantansa muuttamista. Päätöksiin vaikutetaan ihmisiin vaikuttamalla.

Joukkuepelaajaluonteen lisäksi poliitikolle on hyötyä hyvistä hermoista. Jos poliitikko parkuu haastattelussa, että on joutunut ilkeän ajojahdin kohteeksi ja jos hän kerjää sympatiaa, niin siitäpä ajojahti viimeistään todella alkaa! Politiikan hait aistivat haavoittuneesta saaliista pakenevan veren ja käyvät ahnaiksi päästyään veren makuun. Kannattaa harkita kahdesti ennen uhriutumista.

Kaavamainen kokoustekniikka kuvaillaan kirjassa tylsänä, mutta silti demokratian turvana. Kun hyviä kokouskäytäntöjä noudatetaan, myös vähemmistö saa puheenvuoron näkemyksensä esittämiselle ja pääsee tekemään muutosesityksiä. Järjestäytymätön kokous esimerkiksi kunnallisessa lautakunnassa tai paikallisyhdistyksen hallituksessa ajautuisi helposti kovaäänisimpien huutajien diktatuuriksi.

Sauri kirjoitti kirjaansa vuonna 2002, että politiikan tekeminen on puhumista 95 prosenttia ajasta ja kirjoittamista loput viisi prosenttia. Sähköpostin, sosiaalisen median ja blogien yleistyttyä prosenttiluvut lienevät nykyään lähempänä toisiaan.

Käytännön lisäksi Sauri käsittelee kirjassa myös ideologisuutta. Hänen mukaansa ideologiset erot eivät ole lakanneet olemasta, mutta niitä on vaikea hahmottaa, jos politiikkaa tehdään yksi päätös kerrallaan eikä laaja-alaisen linjakkaasti. Politiikkaa tehdään usein hienosäätämällä ja radikaalit muutosehdotukset leimataan asiantuntemattomiksi tai utopistisiksi.

Yksi kirjan tärkeimmistä käsitteistä on parhaan argumentin periaate. Se tarkoittaa periaatetta siitä, että rakentavassa ja asiallisessa keskustelussa parhaat esitykset jäävät jäljelle, kun huonommat karsiutuvat. Jotta tämä periaate voi toteutua, pitää päätöksenteossa käydä dialogia. Sauri korostaa, että peräkkäiset esitelmät eivät ole keskustelua, jos poliittiset puhujat jättävät toistensa puheet huomiotta ja sanovat vain sen, mitä he ovat lyöneet lukkoon jo ennen kokouksen tai istunnon alkamista.

Kirjan lopussa Sauri poikkeaa toisenlaiseen ajatusmaisemaan ja kirjoittaa, että onnistuessaan demokratian aate lopettaisi sodat maailmasta. Lopetus on lennokas kirjan muuhun sisältöön verrattuna – ehkä hieman irrallinenkin. Kaiken kaikkiaan Politiikan psykologia on kuitenkin hyödyllistä ja käytännöllistä luettavaa nuorille tai muuten uusille poliittisille kyvyille.

Kategoria(t): 2018, Rahvas, suomeksi | Avainsanat: , , , , | Yksi kommentti

Lauri Heikkilä puhuu!

Tuomas Tähti haastatteli Lauri Heikkilää sähköpostitse joulukuussa 2018.

TT (Tuomas Tähti): Pyydän sinua esittelemään itsesi lukijoille. Kuka olet ja mitä teet?

Lauri Heikkilä (Turku 2016). Kuvaaja: Tuomas Tähti.

LH (Lauri Heikkilä): Olen Lauri Heikkilä ja toimin erikoistutkijana Turun yliopiston tulevaisuuden teknologioiden laitoksella. Olen viidettä kautta Marttilan kunnanvaltuustossa ja neljättä kautta maakuntavaltuutettuna. Kaudella 2011–2015 olin Varsinais-Suomesta kansanedustajana.

TT: Mistä syistä liityit Perussuomalaisten jäseneksi? Milloin se tapahtui? Oletko koskaan ollut missään muussa puolueessa?

LH: 1980-luvulla kiinnostuin mahdollisuudesta vaikuttaa yhteiskunnallisiin asioihin. Olin hyvin tyytymätön vääristyneeseen maatalouspolitiikkaan, jota Suomessa oli harjoitettu jo 1960-luvulta alkaen. Se kohteli hyvin kaltoin pienviljelijöitä, jotka yrittivät elättää perheensä pientiloilla. Nuorena minusta tuntui siltä, että pienemmällä tilalla perhettään elättävän viljelijän kuuluisi saada enemmän tukea kuin suurtilallisen. Tuolloin sai viljasta, lihasta ja muista tuotteista vielä kohtuullisempaa hintaa kuin nykyään. Maataloustuotteiden hinnat romahtivat maassamme EU-liitoksen myötä ja maailmankaupan vapautuessa. Liityin Perussuomalaisiin heti 1995, jolloin puolue perustettiin Suomen Maaseudun Puolueen eli SMP:n savuaville raunioille, kuten media tuolloin julisti. SMP:ssä olin mukana sitoutumattomana vuoden 1988 kunnallisvaaleissa ja puolueen jäsenenä 1992 kunnallisvaaleissa ja vuoden 1995 eduskuntavaaleissa.

TT: Mitkä ovat kärkiteemasi politiikassa?

LH: Tällä hetkellä tärkeimpiin asioihin kuuluvat sote-uudistuksen kritisointi, työllisyyspolitiikka sekä koulutus-, talous- ja energiapolitiikka. Työllisyyspolitiikassa pitää huolehtia ensin syntyjään suomalaisten nuorten kouluttamisesta ja pääsystä työmarkkinoille. Sama koskee myös vanhempia työelämästä syrjäytyneitä suomalaisia. Olen halpatyövoiman tuontia vastaan, tuodaanpa sitä EU:sta tai EU:n ulkopuolelta tai vaikkapa suurempia pakolaiskiintiöitä vaatimalla.

TT: Olet aiemmin ollut Perussuomalaisten Varsinais-Suomen piiri ry:n puheenjohtaja. Minä vuosina toimit piirin puheenjohtajana? Mitä piirijohtajan tehtäviin noihin aikoihin käytännössä kuului?

LH: Vuoden 1995 keväällä minut valittiin Suomen Maaseudun Puolueen Varsinais-Suomen piirin piirisihteeriksi. Itse asiassa silloin osallistuin ensimmäinen kerran piirikokoukseen. Silloin olivat kevään hävityt eduskuntavaalit takana ja ”rotat” olivat jättämässä uppoavan laivan. SMP oli saanut yhden kansanedustajan, Raimo Vistbackan Pohjanmaalta. Puolue meni konkurssiin. Perustettiin uusi puolue Perussuomalaiset ja sille perustettiin uusi Varsinais-Suomen piiriyhdistys. Minut valittiin piirin puheenjohtajaksi heti syksyllä 1995 ja se homma jatkui syksyyn 2011 saakka, jolloin halusin tarjota homman seuraaville. Olin päässyt eduskuntaan keväällä 2011 ja katsoin, että Helsingistä käsin en ehdi tehdä riittävästi työtä piirin eteen. Alkuaikoina piirin puheenjohtajan hommaan kuului lähes kaikki piirin toiminta ja joka paikassa piti olla ensimmäisenä. Myös kokousten järjestäminen ja jäsenhankinta veivät paljon aikaa. Vaalien aikana piti hoitaa ehdokashankintaa ja huolehtia puolueen julisteet parin kaverin kanssa koko Varsinais-Suomeen, kun paikallisyhdistyksiä oli vain viitisen kappaletta.

TT: Perussuomalaisten jytkyä eli vuoden 2011 eduskuntavaalivoittoa pohjusti hyvä tulos vuoden 2008 kuntavaaleissa. Millä keinoilla vuoden 2008 kuntavaalivoitto saavutettiin?

LH: Puolue oli vähitellen kasvanut viiden kansanedustajan puolueeksi. Puoluehallituksessa päätimme panostaa kunnallisvaaliehdokashankintaan. Tavoite oli täysi ehdokaslista jokaiseen kuntaan. Minun ehdotuksestani puolueelle hankittiin julistetulostin, jolla voitiin tulostaa nelivärijulisteet kaikkien niiden kuntien vaalimainostelineisiin, joihin saimme ehdokkaita. Monissa kunnissa aloimmekin muistuttaa suuria puolueita ja julisteemme olivat parempilaatuisia. Vaalit voitettiin: Saimme vuonna 2008 valtuutettuja koko maahan 443. Edellisissä eli vuoden 2004 vaaleissa oli saatu – silloinkin voiton jälkeen – 106 valtuutettua. Timo Soini ja Raimo Vistbacka haukkuivat puoluehallituksessa minut ja vaalijulisteita tulostaneet. He sanoivat, että julisteiden tulostaminen tuli kalliiksi, vaikka he itse olivat puoluehallituksen tekemän päätöksen jälkeen menneet lupaamaan julisteita muutamiin suurempiin kaupunkeihin, jolloin tulostettavien julisteiden kappalemäärä ja kulut nousivat moninkertaisiksi.

TT: Kuntavaalien lisäksi jytkyä rakennettiin myös vuoden 2009 europarlamenttivaaleissa, joissa Perussuomalaiset sai ensimmäisen ”meppinsä”. Millainen osa sinulla oli noiden vaalien ehdokasasettelussa ja tapahtumissa?

LH: Puoluehallituksessa keskusteltiin ehdokasasettelusta ja kartoitettiin mahdollisia ehdokkaita. Arvioitiin, että omalla listalla ei saataisi tarvittavaa kannatusta. Toisella kokouskerralla ilmeni, että Soini oli mennyt puheenjohtajana lupaamaan, että teemme europarlamenttivaaleihin vaaliliiton kristillisdemokraattien kanssa. Sanoin silloin Soinille, että nyt sinun on pakko lähteä itse ehdokkaaksi, koska muutoin kristilliset vievät mahdollisen paikan. Timo ei ollut oikein halukas tai valmis lähtemään ehdokkaaksi. Seuraavassa kokouksessa otin yhden toisen jäsenen kanssa Timon ehdokkuuden jälleen puheeksi ja me painotimme, että puolueen puheenjohtajana hänellä oli velvollisuus ryhtyä ehdokkaaksi, jotta puolue saa paikan. Tämän kokouksen jälkeen meni vielä viikon verran ennen kuin Soini ilmoitti lähtevänsä ehdokkaaksi. Varsinais-Suomesta listalla oli kaksi ehdokasta: Kike Elomaa ja minä. Saimme vaaliliitosta Soinin ja Sari Essayahin (kd.) mepeiksi. Vaalivalvojaisissa Soinin vaimo vaikutti tyytyväiseltä ja hän sanoi minulle, että Timo ei oikein ollut saanut unta öisin ehdokasasettelun aikoihin. Vaimo oli kysynyt Timolta, mikä häntä vaivaa. Timo oli vastannut, että pojat painostavat häntä lähtemään europarlamenttivaaliehdokkaaksi. Europarlamenttivaalivoitolla oli suuri vaikutus puolueen kasvuun, uskottavuuden kasvuun ja mm. vuoden 2011 eduskuntavaalien puheenjohtajatentteihin.

TT: Kuinka tärkeää sinun nähdäksesi oli vuoden 2011 jytkyn toteutumiselle se, että Perussuomalaisilla oli edustaja europarlamentissa? Mitkä muut seikat nähdäksesi johtivat vuoden 2011 jytkyn toteutumiseen?

LH: Ennen vuoden 2011 eduskuntavaaleja ei enää järjestetty jo vakiintunutta EU-asioita koskevaa puolueiden puheenjohtajien televisiotenttiä, koska suurimpien puolueiden puheenjohtajilla ei ollut paljoa tietoa eikä kokemusta Euroopan unioniin liittyvistä asioista. Perussuomalaisia ei haluttu päästää esiin EU-asioissa ja muutoinkin oltiin tilanteessa, jossa tyytymättömyys vanhoihin puolueisiin ja niiden kyvyttömyyteen maan asioiden johtamisessa oli kasvanut suureksi. Media ei hyökännyt loppusyksyllä 2010 eikä vaaleja edeltäneinä kuukausina yhtä voimakkaasti Perussuomalaisia vastaan kuin aikaisemmin. Vuonna 2011 meillä oli puolueena 16 vuoden kivisen alkutaipaleen jälkeen koko Suomen kattava puoluekenttä kunnossa ja innokkaita jäseniä tuli lisää tekemään talkootyötä puolueen eteen.

TT: Olet nähnyt Perussuomalaisten suuruuden ja pienuuden aikoja puolueen sisältä ja olit pitkään puoluehallituksen jäsen. Timo Soini johti puoluetta 20 vuotta. Miten Soini mielestäsi suoriutui puoluejohtajana? Ajatteletko, että suuren puolueen johtamisessa tarvitaan erilaisia taitoja ja erilaista asennetta kuin pienen puolueen johtamisessa?

LH: Soini ei koskaan ollut kovin aktiivinen tai hyvä huolehtimaan puolueen kenttätyön johtamisesta. Piirejä johtivat suhteellisen pitkään jo SMP:ssä mukana olleet ihmiset, jotka jaksoivat paimentaa piirejä kohtuullisen kasvun vuosina. Kahdessakymmenessä vuodessa sekä puolueen kasvaessa voimakkaasti johtajuuteen ja puoluekentän toimivuuteen tuli paljon uusia haasteita. Mukaan tuli uusi sukupolvi kannattajia, ajatukset ja yhteiskunta muuttuivat ja samalla puolueen voimakkaan kasvun seurauksena tuli ”yllättäen” tarve kokeneille avustajille, joita ei tietenkään ollut olemassa, koska puolueella ei aiemmin ollut mahdollisuutta perehdyttää jäseniään tehtäviin, jotka avautuivat vasta vuoden 2011 jytkyn jälkeen. Puolueen työntekijöiden ja suuren kansanedustajajoukon totuttaminen eduskuntatyöhön ja yhteistyöhön ei varmaan ollut puheenjohtajankaan näkökulmasta helppoa. Osaavien ja luotettavien työntekijöiden hankkiminen loi omat lisäpaineensa niin eduskunnassa kuin puoluetoimistossakin.

TT: Toimit kansanedustajana vaalikaudella 2011–2015. Mikä on omasta mielestäsi merkittävin muutos tai saavutus, johon itse osallistuit myötävaikuttajana kansanedustajana?

LH: Merkittävin saavutukseni oli varmasti myötävaikuttaminen Varsinais-Suomen telakkatyöryhmässä, eduskunnan talousvaliokunnassa ja Finnveran hallintoneuvostossa siihen, että sain osaltani käännytettyä – osin Petteri Orpon (kok.) avustuksella – ministeri Jan Vapaavuoren (kok.) siihen, että hän ministerinä päätti lopulta toimia Turun telakan pelastamisen puolesta. Aiemmin Vapaavuori oli ollut sillä kannalla, että ”auringonlaskun alalla” riittää Suomessa laivateollisuudeksi se, että Helsingissä valmistetaan jäänmurtajia yhdessä venäläisten kanssa. Valitettavasti en kuitenkaan saanut tästä Varsinais-Suomen positiivisen rakennemuutoksen käynnistämisestä kiitosta ja julkisuutta edes sen vertaa, että olisin saanut seuraavissa vaaleissa ääniä. Kiitokset ovat menneet Jan Vapaavuorelle ja Esko Aholle, tosin pääosin vasta vuoden 2015 eduskuntavaalien jälkeen.

TT: Olit kansanedustaja siihen aikaan, kun Perussuomalaisten kansanedustajaa ja nykyistä puheenjohtajaa Jussi Halla-ahoa vaadittiin eduskunnassa eroamaan hallintovaliokunnan puheenjohtajan paikalta kesäkuussa 2012. Tuo tapaus oli hyvin poikkeuksellinen. Miten sinä eduskuntaryhmän jäsenenä menettelit tuossa erikoisessa tilanteessa?

LH: Halla-ahon Jussi joutui median ja muiden puolueiden hampaisiin vuotta kahta ennen eduskuntaan valintaansa kirjoittamistaan jutuista. Soini lausui medialle, että Halla-aho erotetaan ryhmästä ja sitten eduskuntaryhmän tehtäväksi jäi vain määritellä tuomion suuruus. Kun tuli aika käsitellä eduskuntaryhmän kokouksessa Jussin tuomitsemista, kysyin, miksi Jussille julistettiin tuomiota median edessä ennen kuin asiasta oli eduskuntaryhmässä edes keskusteltu. Jatkoin vielä kysymällä, eikö kokoomuksen menettelytavoista ole osattu oppia. Kokoomuksessahan menetellään aina siten, että jos joku edustaja jää rysän päältä kiinni, niin eduskuntaryhmän puheenjohtaja tai puolueen puheenjohtaja lausuu, että katsotaan ensin, minkä tuomion ”rikollinen” saa oikeudessa ja mietitään vasta sen jälkeen uudelleen. Sanoin vielä puheenvuorossani, että meitä on eduskuntaryhmässä 39 kansanedustajaa, joten ei kannattaisi mennä lausumaan etukäteen ja hätiköidysti ryhmän mielipidettä, jos sitä ei ole edes kysytty. Tämä puheenjohtajan kouluttaminen taisi johtaa siihen, että Soini ei juurikaan halunnut keskustella kanssani tämän jälkeen. Tosin ei hän koskaan minua ole siitä ääneen moittinut eikä ainakaan kuulteni haukkunut.

TT: Olet osallistunut Perussuomalaiset-puolueen ohjelmatyöhön. Minä vuosina ja kuinka paljon vaikutit ohjelmien laatimisessa?

LH: Vuodesta 1996 alkaen olin mukana kaikissa puolueen ohjelmatyöryhmissä. Olen ollut tekemässä ja muokkaamassa puolueohjelmaa, eduskuntavaaliohjelmaa sekä maaseutuohjelmaa. Alkuvaiheessa se tarkoitti ohjelmien muokkausta ja laatimista lähtien SMP:n aikaisiin ohjelmiin tutustumisesta. Lisäksi tutkin kaikkien muiden eduskuntapuolueiden ohjelmat 1990-luvun lopulla ja muokkasin pohjan, jota sitten muutaman puolueveteraanin muodostamassa työryhmässä vielä muokkasimme. Vistbacka ja Soini tyytyivät lähinnä kommentoimaan tekemäämme ohjelmaa. Vuoden 2003 paikkeilla työryhmään tuli mukaan nuorempaa sukupolvea edustamaan mm. Vesa-Matti Saarakkala. Tiiviin työskentelyn ohjelmatyöryhmässä lopetin vuonna 2011, kun työryhmään oli tarjolla paljon uusia innokkaita asiantuntijoita. Maaseutuohjelmatyöryhmän vetäminen kuitenkin jäi silloin vielä tehtäväkseni ja kokosimme sen ohjelmatyöryhmän jäsenten kanssa ennen vuoden 2015 eduskuntavaaleja.

TT: Olen kuullut, että sinä annoit kauan sitten Timo Soinille vinkkejä televisioesiintymisiin ja vaalipiirin valitsemiseen. Mitä voit kertoa tästä?

LH: Silloin kun puolue on pieni, on yhteistyö hyvin tärkeää ja koska olin puoluehallituksen jäsen vuodesta 1995 vuoden 2011 puoluekokoukseen asti, oli yhteydenpito Timoon tärkeää, jotta saimme toimintaa edistettyä. Tekstiviestit tulivat sopivasti käyttöön 1990-luvun lopulla. Niinpä onnistuin kotisohvaltani muutaman kerran lähettämään tekstiviestillä idean, joka muuttui vartissa ”Soinin ideaksi” ja taas puolue meni eteenpäin. Timo oli todella nopea ja vakuuttava esittäessään viime hetkellä syntyneitä ideoita ja asioita, joista hän oli samaa mieltä asian esittäneen kanssa. Vuonna 2001 satuin Oulun kaupungin vastaanotolla samaan pöytään Timon ja hänen vaimonsa kanssa. Timo keskusteli vieressään istuneen kaupunginjohtajan kanssa ja Timon vaimo päätti haastatella minua. Keskustelumme siirtyi eduskuntavaaleihin ja sanoin Timon vaimolle, että älä nyt enää päästä Timoa Kuopion vaalipiirissä eduskuntavaaliehdokkaaksi. Vuoden 1999 eduskuntavaaleissa vaaliliitto Perussuomalaisten ja kokoomuksen välillä nosti eduskuntaan Jyrki Kataisen (kok.), jolle Soini hävisi niukasti. Lisäsin vielä, että tarvitsemme puolueen puheenjohtajan ehdolle pääkaupunkiseudulle, jotta puolue saa lisää medianäkyvyyttä. Selitin lisäksi, että Uudellamaalla eduskuntaan pääsee paljon pienemmällä kannatuksella kuin Kuopion vaalipiiristä, jossa silloin vaadittiin noin 13,5 % äänistä yhteen paikkaan.

TT: Yllätyitkö, kun enemmistö Perussuomalaisten eduskuntaryhmän jäsenistä loikkasi kesäkuussa 2017 pois ryhmästä?

LH: Kyllä yllätyin, vaikka Vistbackan ja Soinin reaktioista näin jo puoluekokouspaikalla Jyväskylässä lauantain äänestyksen jälkeen, että he eivät voineet sulattaa äänestystulosta. Toisaalta luulin kansanedustajaporukkaa vähän kyvykkäämmäksi tilannearvioiden tekemisessä kuin mitä he lopulta näyttivät olevan. Eläkeiässä olevia kansanedustajia en niinkään ihmettele – he lähtivät Siniseen tulevaisuuteen tuttujensa perässä. Sen sijaan nuorempia loikkareita, joilla on vielä useita työvuosia jäljellä, ihmettelen kovasti. Ehkä he eivät olleet seuranneet politiikkaa vielä niin pitkään, että olisivat tienneet, miten loikkareille yleensä käy seuraavissa vaaleissa.

TT: Sitkeän huhun mukaan Perussuomalaisten historian ensimmäinen puoluejohtaja Raimo Vistbacka on ollut Perussuomalaisiin kuuluessaan sitä mieltä, että Perussuomalaisten ei pitäisi kasvaa yli kymmenen kansanedustajan suuruiseksi puolueeksi. Voitko kertoa, onko Vistbacka oikeasti ilmaissut tuollaisen näkemyksen?

LH: Kyllä, hänen arvionsa perustui siihen, että isoa porukkaa ei pysty hallitsemaan. Loppusyksyllä vuonna 2010 hän esitti arvionsa puoluehallituksen kokouksessa ja toiveena oli kymmenen, korkeintaan neljätoista kansanedustajaa. Olin taas kokouksen pahan ilman lintu ja sanoin, että kun meillä on nyt täydet ehdokaslistat joka vaalipiirissä ja kannatusgallupit sojottavat ylös, saamme ainakin 30 kansanedustajaa. Vaalitulos oli historialliset 39 kansanedustajaa.

TT: Kuka teki Perussuomalaiset-puolueen verkkosivuston ensimmäisen version ja milloin? Miten suuri merkitys Internetillä oli vaalikampanjoinnissa ja poliittisessa vaikuttamisessa siihen aikaan? Entä nykyään?

LH: Minä tein puolueen ensimmäiset sivut. Vuosi lienee ollut 1998 paikkeilla, pitäisi kaivaa vanhoja mappeja tai katsoa vanhemmalta tietokoneelta. Meillä Perussuomalaisilla oli Internet-sivusto muutamaa kuukautta ennen Suomen Sosialidemokraattista Puoluetta. Tein sivuja talkoilla, kunnes keväällä 2007 saimme vaaleissa viisi kansanedustajaa. Seuraavana syksynä ehdotin puolueelle, että voisivat maksaa siitä hommasta minulle jo vähän palkkaakin. No, eivät voineet ja päätin sitten, että tehkää itse. Aluksi sivut olivat puolueille lähinnä statuskysymys, mutta vuonna 2007 niillä oli jo varmasti merkitystä. Silloin oli jo paljon ihmisiä, jotka pystyivät hakemaan Internetistä yhteystietoja, ehdokkaita ja tapahtumatietoja. Viimeisimpien kymmenen vuoden aikana Internetin merkitys on lisääntynyt räjähdysmäisesti – niin hyvässä kuin pahassa.

TT: Olet toiminut politiikassa pitkään ja olet saavuttanut paljon. Mitä neuvoja antaisit nuorille, jotka nyt aloittelevat puoluepoliittista toimintaansa?

LH: Menestyminen vaaleissa vaatii yleensä sitkeää ja pitkäaikaista työtä, eikä vastoinkäymisistä kannata heti lannistua. Monesti puolueen menestys vaaleissa riippuu oman vaalityön lisäksi ympäristötekijöistä eli siitä, miten pahasti kilpailijat töppäilevät.

TT: Miltä Suomen tulevaisuus sinusta näyttää?

LH: Mikään ei ole niin vaikeaa kuin tulevaisuuden ennustaminen. Suomella on kuitenkin mahdollisuus ainakin kohtalaiseen tulevaisuuteen, jos päättäjämme muistavat säilyttää hyvät ja luottamukselliset suhteet naapureihimme.

TT: Mikä on merkittävin unelmasi?

LH: Sotainvalidin poikana toivon, että saamme elää rauhassa vapaassa maassa ja päättää itse omista asioistamme ja että voimme jättää turvallisen ja elinkelpoisen maan myös tuleville sukupolville.

Kategoria(t): 2018, blogi, suomeksi | Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , | Kommentoi

Populismi sopii mausteeksi, ei pääruoaksi

(Julkaistu Rahvaan marraskuussa 2018 ilmestyneessä numerossa 4/2018.)

Populismista on olemassa monenlaisia käsityksiä, koska on olemassa monenlaisia populisteja. Populismin määritelmästä ei vallitse yksimielisyyttä. Olen lukenut populismia kutsuttavan ainakin ideologiaksi, politiikan logiikaksi, viestintätaktiikaksi, mentaliteetiksi ja esiintymistyyliksi. Oxfordin tietosanakirjan mukaan populismi on ”politiikkalaji, joka väittää edustavansa tavallisten ihmisten mielipiteitä ja toiveita”. Havaintojeni perusteella pidän tuota tietosanakirjamääritelmää hyvänä. Tässä kirjoituksessa kerron, mitä populismiin tyypillisesti kuuluu, miten sitä voidaan käyttää ja mikä on populismikoneen polttoainetta.

Populisteja on politiikassa laidasta laitaan, eri maissa. Esimerkiksi taloudellisesti vasemmistolaiset populistit sanovat pääomaeliitin jättäneen kansan enemmistön markkinavoimien armoille. Euroopan unionin jäsenmaissa kansallismieliset populistit puolestaan sanovat EU-mielisen eliitin tukevan EU-liittovaltiota ja väheksyvän kansojen itsemääräämisoikeutta.

Yhteistä eri populistiryhmille on vastakkainasettelun kuvaileminen. ”Kansa vastaan eliitti” on populismin keskeistä sisältöä, samoin kuin kritiikki vakiintuneita valtarakenteita kohtaan.

Populisti voi olla arvoliberaali tai arvokonservatiivi. Arvoliberaali populisti vaatii tyypillisesti muutosta nykymenoon, jota hän kuvailee menneisyyteen jämähtäneeksi. Arvokonservatiivinen populisti vaatii muutosta nykymenoon, jota hän kuvailee ikäväksi poikkeustilaksi, josta pitäisi palata historialliseen normaalitilaan.

Yhteistä populisteille on kirjoitus- ja esiintymistyyli sekä muutama yleinen aihe. Kokonaisvaltaista ja yhteistä ideologiaa heillä ei ole, koska populismi on pikemminkin tyyli kuin ideologia. Populismin historia yltää politiikassa 1870-luvulle asti. Tuon vuosikymmenen jälkeen on ollut olemassa hyvin erilaisia populistisia puolueita ja muita liikkeitä.

Aiheesta kirjoittanut ja Suomessakin siteerattu Peter Wiles korostaa, että populismi on enemmän moraalista kuin ohjelmallista. Wilesin mukaan populismia ilmentää jokainen sellainen liike, joka perustuu tälle johtoajatukselle: ”Hyveen juuret ovat tavallisissa kansalaisissa, jotka muodostavat suuren enemmistön, sekä heidän kollektiivisissa traditioissaan.”

Pessimistisempiäkin sanavalintoja on tehty. Esimerkiksi Johanna Korhonen kuvailee populismia tällä tavalla pamflettiteoksessaan Kymmenen polkua populismiin: ”Populismilla tarkoitan tässä sellaista politiikan teon tapaa, jossa asiat pelkistetään yksinkertaisiksi vastakkainasetteluiksi ja jossa puhuja vetoaa kuulijan itsekkyyteen mieluummin kuin tämän yhteisvastuuseen.”

Niin tai näin, populismiin kuuluu vähäväkisen eliitin ja runsaslukuisen kansan intressi- ja elintasoerojen alleviivaaminen. Populistinen liikehdintä on siis protestitoimintaa. Kolmantena ryhmänä populistisissa puheissa voidaan mainita ”muut”, jotka eivät kuulu eliittiin mutta eivät myöskään ole kansan oletetun enemmistön kanssa samaa porukkaa.

Populistipoliitikot pyrkivät innostamaan kuulijoita kansanläheisellä ja tunteisiin vetoavalla esiintymisellä. He sanovat äänestäjille, ettei politiikan isokenkäisille ole syytä kumarrella, koska äänestäjä on poliitikon pomo.

Suuret tuloerot, työllisyyteen liittyvä epävarmuus ja turvallisuudentunteen heikentyminen ovat polttoainetta populismille. Ihminen voi tuskaisena pelätä työttömäksi joutumista, vaikka työsuhteen säilyminen olisi hyvinkin todennäköistä. Tuloerot herkistävät korvia populistisille puheille, vaikka tuloerot eivät kerro läheskään koko totuutta varallisuuseroista. Turvallisuudentunne voi heikentyä pelottelun seurauksena, vaikka varsinainen turvallisuustilanne ei muuttuisi. Mielikuvien vaikutus on suuri.

Populismi on enemmistöhakuista. Koska populismi pyrkii vetoamaan suureen ihmisjoukkoon, sen instanssit ovat erilaisia ajasta ja paikasta riippuen. Vallitseva kulttuuri, yhteiskuntarakenne ja elinolot vaikuttavat siihen, millaista populismia missäkin voidaan menestyksekkäästi harjoittaa. Eliittinä pidetyt ihmiset vaikuttavat – tahtomattaan – siihen, millaista eliitinvastaista protestointia maassa esiintyy.

Populismiin yhdistetään usein helppotajuinen suorapuheisuus. On tietenkin hyvä, että esimerkiksi monimutkaisista taloustieteellisistä asioista puhutaan julkisuudessa yleisesti ymmärrettävillä termeillä, mutta tieteellisen aineiston kansantajuistaminen ei ole populismia vaan popularisointia.

Populisti keskittyy väitteisiin ja saattaa jättää perustelut kuulijan oman selvittämisen varaan. Esimerkiksi taloudesta puhuttaessa populistiryhmä voi vaatia verohuojennuksia ja sosiaalitukien nostoa uhraamatta aikaa sen selittämiselle, miten nuo kaksi tavoitetta sovitetaan yhteen.

Populismiin kuuluu oman ajattelutavan väittäminen valtavirtaiseksi. Esimerkiksi Tony Halme hyödynsi tätä keinoa lahjakkaasti ja menestyi eduskuntavaaleissa. Tavoitteena on luoda mielikuva, että populisti on yksi ”meistä” ja että ”meitä” on paljon.

Populismiin liittyy eräitä ongelmia, joista mainitsen tässä kaksi. Ensinnäkin kansan tahdon mittaaminen on vaikeaa (tämä on myös demokratian ongelma). On tieteellinen tosiasia, että mielipidekyselyn tai äänestyksen tulos riippuu äänestystavasta sekä kysymysten sanamuodoista ja kehystämisestä.

Toinen merkittävä ongelma on, että populismi ei yleensä kannusta äänestäjiä heidän itsensä ja elämäntapojensa kehittämiseen. Ei-populistiset poliitikot uskaltavat pyytää tai jopa vaatia äänestäjiltä esimerkiksi lentomatkustamisen vähentämistä ympäristön hyväksi, vaikka tuollaisten toiveiden lausuminen veisi ääniä vaaleissa. Populismiin kuuluu tavallisuuden ylistäminen tai ainakin korostaminen.

Populistipoliitikon puheen asiasisältö voi olla yhtä hyvin totuudellista kuin valheellistakin. Populismissa on kyse muodosta eikä sisällöstä. Tästä johtuen populismi ei yksinään riitä minkään vakavasti otettavan poliittisen puolueen linjaksi. Populismi sopii mausteeksi, ei pääruoaksi.

Kategoria(t): 2018, Rahvas, suomeksi | Avainsanat: , , , , , , , , | Kommentoi

Tekoäly ja perustulo

(Julkaistu Länsiväylässä 3.10.2018 ja Perussuomalaisen 26.10.2018 ilmestyneessä numerossa 10/2018.)

Tekoälyn vaikutukset työntekoon puhuttavat nyt paljon, mutta suuren yleisön tavoittava keskustelu on rajoittunut lähes yksipuoliseksi.

Julkinen tekoälykeskustelu painottuu huoleen siitä, vähentääkö tekoälyn kehittyminen ihmistyön kysyntää suuresti. Kukaan ei tiedä vastausta. Vähintään yhtä tärkeä kysymys on kuitenkin se, olisiko ihmistyön kysynnän merkittävä väheneminen suotavaa kehitystä. Ihminen voi olla toimelias ja toteuttaa itseään myös harrastuksilla, jos toimeentulo järjestyy esimerkiksi perustulon avulla.

Monet poliitikot sanovat haluavansa turvata ihmisten oikeuden palkkatyöhön. Mutta kumpi on tärkeämpää: työ vai toimeentulo? Pitääkö ihmisiä työllistää silloinkin, jos koneet ja ohjelmistot tekevät työtehtävät paremmin?

Kasvotusten kuulemani vastaus on: ”Jos et pidä työstäsi, vaihda työpaikkaa tai alaa.” Tuo vastaus jättää huomiotta sen, että tekoälyn kehittyminen ihmisiä taitavammaksi ja tehokkaammaksi ei riipu tehtävien mielekkyydestä. Tekoäly voi hoitaa työni minua paremmin ja saattaa minut työttömäksi, vaikka pidän työstäni. Tekoäly voittaa shakkimestaritkin, vaikka he rakastavat shakkia.

Kukaan ei tiedä, syntyykö tekoälyn myötä runsaasti uusia työtehtäviä ihmisiltä siirtyvien tilalle. Jos iso joukko ihmisiä jää tulevaisuudessa työttömäksi tekoälyn kehittyessä eikä lisäkoulutus edistä työllistymistä, tulee aiheelliseksi perustulon käyttöönotto. Perustulokeskustelu pitää kytkeä tekoälykeskusteluun.

Kategoria(t): 2018, Länsiväylä, Perussuomalainen, suomeksi | Avainsanat: , , , , | Kommentoi

Seurakuntavaalit 2018

Olen ehdokkaana Suomen evankelis-luterilaisen kirkon seurakuntavaaleissa Leppävaaran seurakunnassa, joka kuuluu Espoon seurakuntayhtymään.

Seurakuntavaaleilla valitaan neljän vuoden välein jäsenet ja varajäsenet kahteen elimeen: seurakunnan toimintoja johtavaan seurakuntaneuvostoon ja seurakuntayhtymän toimintoja johtavaan yhteiseen kirkkovaltuustoon. Seurakuntavaaleilla tarkoitetaan siis kaksia eri vaaleja, jotka järjestetään samanaikaisesti.

Osallistun vaaleihin Peruskirkon puolesta -listan ehdokkaana. Listan ehdokkaat ovat Perussuomalaiset rp:n jäseniä, mutta puolueet eivät muodollisesti aseta ehdokaslistoja seurakuntavaaleissa, vaan listat muodostetaan keräämällä seurakunnan jäseniltä riittävästi allekirjoituksia listojen perustamispapereihin. Puoluerekisterissä oleminen ei siis auta näiden vaalien ehdokasasettelussa.

Peruskirkon puolesta -listalla on Leppävaaran seurakunnassa kaksi ehdokasta: kiinteistöhuoltotyöntekijä Kim Mikander ja minä. Kumpikin ehdokas on ehdolla sekä kirkkovaltuustoon että seurakuntaneuvostoon.

Ehdokasnumeroni on kirkkovaltuuston vaalissa 27 ja seurakuntaneuvoston vaalissa 34. Kim Mikander pyrkii kirkkovaltuustoon numerolla 28 ja seurakuntaneuvostoon numerolla 35. Äänestäjien kannattaa huomioida, että kirkkovaltuuston äänestyslippu on valkoinen ja seurakuntaneuvoston äänestyslippu on oranssi.

Seurakuntavaalien ennakkoäänestysaika on 6.11.–10.11.2018. Tuolloin äänioikeutetut voivat äänestää missä ennakkoäänestyspaikassa tahansa. Varsinaisena vaalipäivänä 18.11.2018 äänioikeutetut voivat äänestää vain oman kotiseurakuntansa äänestyspaikassa.

Seurakuntavaaleissa saavat äänestää Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäsenet, jotka viimeistään varsinaisena vaalipäivänä täyttävät 16 vuotta. Äänioikeus ei edellytä rippikoulun käymistä eikä konfirmaatiota.

Seurakuntavaaleissa jokaiselle ehdokkaalle lasketaan vertailuluku, johon vaikuttavat ehdokaslistan kokonaisäänimäärä ja ehdokkaan sijoittuminen oman ehdokaslistansa sisällä.

Luottamushenkilöt päättävät mm. talousarvioista, seurakunnan toimintatavoista, hengellisen elämän edistämisestä, työntekijöiden valitsemisesta, kirkolliskokousten maallikkoedustajien valitsemisesta, seurakuntaliitoksista, kerhotoiminnasta sekä siitä, millä tavoin seurakunta auttaa ja keitä. Lisäksi luottamushenkilöt vaikuttavat evankelis-luterilaisen kirkon julkisuuskuvaan omalla toiminnallaan (tai passiivisuudellaan).

Leppävaaran seurakunnassa oli tämän vuoden alussa noin 24 400 jäsentä. Toivon todella, että äänioikeutetut käyttävät oikeuttaan.

Viimekertaisissa seurakuntavaaleissa vuonna 2014 jäin vertailuluvuillani silloisen kotiseurakuntani viimeiseksi ehdokkaaksi sekä kirkkovaltuuston vaalissa että seurakuntaneuvoston vaalissa. En kuitenkaan luovuta, vaan yritän nyt vuonna 2018 uudelleen. Vuoden 2014 seurakuntavaaleihin osallistuin Turussa, mutta muutin Turusta Espooseen Leppävaaraan 6.6.2017.

Kotikuntani on viimekertaisten seurakuntavaalien jälkeen vaihtunut, mutta muilta osin tilanne on tuttu: Osallistun tälläkin kerralla vaaleihin kaksimiehisen perussuomalaisen listan ehdokkaana ja olen tälläkin kerralla listan nuorin ehdokas.

Yhteisten asioiden hoitamisessa korostan kauaskatseisuuden ja pitkäjänteisyyden tärkeyttä. Käytän ajatuksissani aikayksikkönä usein mieluummin sukupolvea kuin vuotta tai vaalikautta.

Tämä elämä on nähdäkseni henkinen ja hengellinen matka. Mielestäni evankelis-luterilaisen kirkon ei pidä maallistua eikä kulkea toiminnallaan kauas ydinsanomastaan, vaikka monia ihmisiä se ehkä miellyttäisi. Lähimmäisiä pitää rakastaa, ei miellyttää.

Kategoria(t): 2018, blogi, suomeksi | Avainsanat: , , , , , | Kommentoi

Työvoimapula, maahanmuutto ja ICT-koulutus

Poliitikot ja media ovat pitkään maalanneet suomalaisten mieliin sellaista tulevaisuudenkuvaa, jossa työvoimapula näkyy vahvasti. Nykyään työvoimapulasta uutisoidaan jo nykyhetken aikamuodossa. Vuonna 2008 eläkeikäisten määrä ylitti alle 15-vuotiaiden lukumäärän ensimmäistä kertaa Suomen tilastoidussa väestöhistoriassa.[1] Väestörakenne on kieltämättä nopeassa muutoksessa, mutta työvoiman kysyntää ajatellen se ei ole ainoa huomionarvoinen kehityskulku.

Silloinen valtiovarainministeri Jyrki Katainen (kok.) arvioi Yleisradion haastattelussa 4.10.2008, että Suomi tarvitsisi noin 11 vuoden aikana 1,8 miljoonaa maahanmuuttajaa pitääkseen huoltosuhteen ennallaan. Tuo 11 vuoden aikaväli tulee pian täyteen, mutta 1,8 miljoonan työperäisen maahanmuuttajan saapuminen – humanitaarisesta maahanmuutosta puhumattakaan – olisi suomalaisten taloudelliselle tilanteelle edelleen kaikkea muuta kuin eduksi. Ministeri Katainen sentään totesi haastattelussa, ettei 1,8 miljoonan maahanmuuttajan saapuminen 11 vuodessa ole realistista.[2]

En pidä siitä, jos maahanmuuttoa pohditaan vain talouden ja työllisyyden näkökulmasta, koska maahanmuutto liittyy oleellisesti myös turvallisuuteen, yhteisöllisyyteen ja moniin muihin asioihin. Taloudesta ja työllisyydestä keskustelemiselle on kuitenkin tarvetta muun keskustelun rinnalla.

Ohjelmistoyrittäjät ry:n toimitusjohtaja kertoi Suomen Kuvalehdelle vuonna 2016, että ICT-alalla podetaan ”huutavaa pulaa” työvoimasta, kun sopivia tekijöitä ei löydy.[3] Samanlaisia lausuntoja eri henkilöiden sanomina on julkaissut moni muukin lehti.

Työvoimapula ei ilmesty tyhjästä, vaan siihen voidaan vaikuttaa koulutuspolitiikalla, palkkaratkaisuilla, työvoimapolitiikalla ja innovaatioilla. Noita asioita on kehitetty huonosti, jos suurta työperäistä maahanmuuttoa tarvitaan. On Suomen omissa käsissä, millaista koulutusta annamme tulevaisuuden ja tämän päivän tekijöille.

”Työvoimapula” on oikeastaan yläkäsite, koska hakijapula on eri asia kuin osaajapula. Hakijapula yhdistetään tavallisimmin fyysisiin töihin, kuten siivoamiseen. Osaajapulaa puolestaan voi ilmetä esimerkiksi asiantuntijatehtävissä.

Vuoden 2015 siirtolaiskriisin alkamisen jälkeen uutisoitiin, että turvapaikanhakijoista voidaan kouluttaa ohjelmoijia. ”Kurssilla opiskellaan ohjelmointia ja opetellaan muun muassa HTML:n ja CSS:n käyttöä”, uutisoi Yleisradio turvapaikanhakijoiden opetuksesta 19.5.2016.[4] Muutama HTML-kurssi ei kuitenkaan riitä tilanteessa, jossa me kilpailemme Etelä-Korean ja Taiwanin kaltaisten korkean ICT-osaamisen maiden kanssa. Sitä paitsi jo helmikuussa 2016 silloisen oikeus- ja työministerin erityisavustaja Sakari Puisto kertoi, että turvapaikanhakijoiden joukossa on paljon luku- ja kirjoitustaidottomia.[5]

Valtion rahoittaman Yleisradion lisäksi myös tekniikkaan ja talouteen erikoistunut lehdistö toivotti siirtolaiset tervetulleiksi siirtolaiskriisin alettua. Sitaatti Tekniikka & Talous -lehden verkkosivustolla 11.9.2015 julkaistusta pääkirjoituksesta: ”Hurjimpien arvioiden mukaan Suomeen saapuu tämän vuoden aikana 30 000 ja Saksaan peräti 800 000 turvapaikanhakijaa Irakista, Syyriasta ja muista sodan runtelemista maista. […] Saksa ottaa turvapaikan hakijat avomielin vastaan, koska maassa tarvitaan uutta työvoimaa. Myös Suomessa maahanmuuttajien työpanoksella on kysyntää, kun kantaväestöstä entistä isompi osa siirtyy eläkkeelle. Mikä parasta, valtaosa tulijoista on nuoria miehiä, joilla on edessään vielä pitkä työura.”[6]

Vaikka uskon lujasti koulutuksen voimaan ja tärkeyteen, pidän pääkirjoituksessa edellä kuvailtua ajattelua naiivina. Lisäksi siteerattu pääkirjoitus aliarvioi teknisen kehityksen tuomia mahdollisuuksia.

Poliittisen päätöksenteon tueksi kannattaa perehtyä tulevaisuuden todennäköisiin (ja muihin mahdollisiin) kehityspolkuihin. Niitä pohtien voidaan tulevaisuuteen varautua paremmin ja osittain vaikuttaakin tulevaisuuteen.

Tekoäly, telerobotiikka, automaatio ja konekääntämisen kehittyminen tuovat suuria muutoksia työmarkkinoille ja kansainväliseen kilpailuun. Muutokset etenevät monella rintamalla, eikä kaikkia niistä tule arkielämässä heti huomanneeksikaan. Eräät muutokset, kuten koneelliset itsepalvelukassat kaupoissa, ovat sen sijaan helposti havaittavia.

Tekniikan kehittyminen on historiallisesti johtanut sekä työpaikkojen katoamiseen että uudenlaisten työpaikkojen syntymiseen. Perinteiset teollisuuskoneet ovat olleet hyödyllisiä vain hyvin kapealla sektorilla. Tieto- ja viestintätekniset työvälineet ovat nopeuttaneet työntekoa ja mahdollistaneet entistä suurempien ja monimutkaisempien hankkeiden koordinoimisen. Nyt edessämme on uusi tilanne, kun toimistotyötä ja jopa luovien töiden tehtäviä osataan kirjoittaa algoritmimuotoon. Tämän vuoden helmikuussa uutisoitiin, että tekoäly jopa päihittää lakimiehet eräissä lakimiestyöhön kuuluvissa tehtävissä.[7]

Uusi automaatio ei välttämättä tuo vastaavaa määrää uusia, erikoiskoulutusta vaativia työpaikkoja.

Yleisesti ottaen ihmistyöntekijä korvataan koneella tai ohjelmistolla, jos se tulee halvemmaksi eikä lisää työssä tapahtuvien vakavien virheiden määrää. Algoritmi tarvitsee sitä paitsi kirjoittaa vain kerran, kun taas ihmisten työperehdytykseen pitää panostaa yhä uusien ja uusien työntekijöiden tai kurssiryhmien kohdalla erikseen.

Saatavuusharkinta on viisaasti toteutettuna hyvä keino pitää työperäinen maahanmuutto suomalaisia hyödyttävällä tasolla. Pidän itseäni maahanmuuttokriittisenä, mutta maahanmuuttokritiikkini ei keskity niihin tapauksiin, joissa ulkomaalainen henkilö muuttaa Suomeen opiskelemaan tai suomalaisen puolisoksi tai kunnollisen saatavuusharkinnan kautta nettoveronmaksajaksi.

Erään Suomea koskevan raportin mukaan tekoäly vie noin 15 % ihmistyöpaikoista vuoteen 2030 mennessä ja muuttaa työn luonnetta vielä huomattavasti suuremmassa osassa tehtäviä. Se vaatii mittavaa uudelleenkoulutusta.[8] Siitä, onko tämä hyvä vai huono asia, on olemassa erilaisia mielipiteitä. Joka tapauksessa poliittisten päättäjien on aiheellista pitää itsensä ajan tasalla näistä asioista.

Työelämässä tulee tekoälyn, telerobotiikan, automaation ja konekääntämisen kautta tapahtumaan suuri muutos, joka vaikuttaa useissa valtioissa. Me suomalaiset voimme hyötyä tästä muutoksesta, jos ryhdymme järkeviin toimenpiteisiin riittävän ajoissa.

Suomen valtion kannattaa panostaa entistä enemmän suomalaisten tieto- ja viestintätekniikan, elektroniikan ja ohjelmoinnin koulutukseen sekä osaamiseen. Valtiojohdon lisäksi myös korkeakoulujen pitää panostaa muutoksiin. Ainakin Turun yliopistossa, josta itse olen valmistunut diplomi-insinööriksi, kirjoitettiin koodia vielä tämän vuosikymmenen alkupuolella IT-laitoksen kurssien tenteissä lyijykynällä ruutupaperille.

Massamaahanmuutto sillä toiveella, että siirtolaisia saapuu yksinkertaisia työtehtäviä suorittamaan, ei ole järkevää, kun fyysisiä töitä ja palvelutöitäkin siirtyy koneiden ja ohjelmistojen ”harteille”.

Tekoälyn ym. mahdollistama yhteiskunnallinen muutos – johon minun nähdäkseni liittyy todella hienoja mahdollisuuksia – jää Suomessa vaisuksi, jos Suomeen muuttaa ulkomailta niin paljon edullista työvoimaa, että ihmistyöntekijöiden korvaaminen koneilla ja ohjelmistoilla on kannattavaa vain harvoissa tapauksissa.

Viitteet:

[1] Rapo, Markus. ”Suomella edessä haastavat ajat” 2009. < http://www.stat.fi/artikkelit/2009/art_2009-12-18_002.html > Luettu 24.7.2018.

[2] Yleisradio. ”Ykkösaamu” televisioesitys 4.10.2008, katkelma ladattu YouTubeen 7.10.2008. < http://www.youtube.com/watch?v=1H4byTP1q9s > Katsottu 24.7.2018.

[3] Penttilä, Pauliina. ”Halutaan töihin: Täydellinen” 2016. < http://suomenkuvalehti.fi/digilehti/102016/halutaan-toihin-taydellinen > Luettu 24.7.2018.

[4] Mattila, Risto. ”Koodareista huutava pula – sata turvapaikanhakijaa aiotaan kutsua apuun” 19.5.2016. < http://yle.fi/uutiset/3-8878768 > Luettu 24.7.2018.

[5] Särkkä, Heini. ”Ministeriö: Tuhannet turvapaikanhakijat eivät osaa lukea eivätkä kirjoittaa” 11.2.2016. < http://www.is.fi/kotimaa/art-2000001117027.html > Luettu 24.7.2018.

[6] Alkio, Jyrki. ”Pakolaisvirrasta ratkaisu työvoimapulaan” 11.9.2015. < http://www.tekniikkatalous.fi/talous_uutiset/pakolaisvirrasta-ratkaisu-tyovoimapulaan-3482861 > Luettu 24.7.2018.

[7] Chin, Monica. ”An AI just beat top lawyers at their own game” 26.2.2018. < http://mashable.com/2018/02/26/ai-beats-humans-at-contracts/ > Luettu 24.7.2018.

[8] Koski, Olli; Husso, Kai (toim.). 20.6.2018. Tekoälyajan työ: Neljä näkökulmaa talouteen, työllisyyteen, osaamiseen ja etiikkaan. Työ- ja elinkeinoministeriö. ISBN PDF: 978-952-327-311-5. URN: http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-327-311-5

Kategoria(t): 2018, blogi, suomeksi | Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , | Kommentoi