Suomalaisten puolella

Politiikassa on paljon erilaisia eturyhmiä. Monet niistä ovat selkeästi hahmotettavissa ja rajattavissa. Jos jokin puolue ilmoittaa olevansa vaikkapa Suomessa asuvien ruotsinkielisten ja ruotsia sujuvasti osaavien kaksikielisten ihmisten asialla, ei suurta sekaannuksen riskiä liene. Jos jokin puolue ilmoittaa olevansa päätoimisten maanviljelijöiden asialla, puolueen kampanjoinnin kohderyhmä lienee niin ikään helposti ymmärrettävissä.

Joskus eturyhmään liittyvä väärinkäsityksen riski on suuri. Esimerkiksi puoluerekisteristä nyttemmin poistetun Suomen Senioripuolueen puheenjohtaja ilmoitti ennen vuoden 2007 eduskuntavaaleja, että Suomen Senioripuolue on kaikenikäisten eläkeläisten asialla. En olisi osannut päätellä sitä puolueen nimestä, jossa mainittiin seniorit. Nuorikin ihminen voi olla eläkeläinen.

Väärinkäsitysten vaara on suuri myös silloin, jos puolue ilmoittaa olevansa köyhien asialla. Tarkoitetaanko suhteellista köyhyyttä vai absoluuttista köyhyyttä? Ne ovat kaksi eri asiaa. Köyhien puolustajana esittäytyvän puolueen pitäisi selkeästi kertoa, tarkoittaako se köyhillä absoluuttisesti köyhiä vai suhteellisesti köyhiä.

Jos jokin puolue ilmoittaa olevansa köyhien puolella ja kertoo sitten julkisuudessa, että sen ohjelmiin tai tavoitteisiin ei kuulu lausua mitään köyhyyden määrittelemisestä tai rajaamisesta, puolue on naurettava.

Epäselvyyttä voi seurata siitäkin, jos jokin nationalistinen tai isänmaallinen puolue tai vaaliehdokas ilmoittaa olevansa suomalaisten puolella tai mainitsee tavoitteissaan uudet suomalaiset sukupolvet.

Jos puolue tai sen ehdokas asettuu puheissaan tai kirjoituksissaan suomalaisten puolelle, puolueen tai ehdokkaan on suotavaa kertoa, keitä sana ”suomalaiset” tarkoittaa. Muussa tapauksessa puolustettavien joukosta jää äänestäjien keskuuteen merkittävästi erilaisia luuloja. Puhujasta riippuen sanalla ”suomalaiset” tarkoitetaan toisinaan kaikkia Suomen kansalaisia, toisinaan etnisesti suomalaisia ja niin edelleen.

Olisi kohtuutonta vaatia mitään puoluetta listaamaan kaikki suomalaiset ja tekemään kattava lista eturyhmäänsä kuuluvista ihmisistä. Ehkäpä yhtä valtava urakka olisi listata yksityiskohtaisesti kaikki asiat, joita suomalaisuuteen puolueessa liitetään.

Periaatteellinen ja maailmankatsomuksellinen linjaus on kuitenkin tarpeellinen.

Joidenkin mielestä ei-suomalainen maahanmuuttaja muuttuu suomalaiseksi välittömästi saadessaan Suomen kansalaisuuden. Joidenkin muiden mielestä ei-suomalaisen maahanmuuttajan muuttuminen suomalaiseksi edellyttää passin lisäksi työntekoa nettoveronmaksajana, patrioottista eli isänmaallista tunnetta uutta kotimaata kohtaan tai vaikkapa varusmiespalveluksen suorittamista Suomessa. Joidenkin ihmisten mielestä kielitaidosta tai nimestä on mahdollista päätellä, onko henkilö suomalainen vai ei. Mielipiteitä on laidasta laitaan.

Suomalaisuuden käsite kärsii vakavan inflaation, jos yleisesti uskotaan, että kuka tahansa voi muuttua suomalaiseksi. Sellainen ajattelu voi edistää väestönvaihdosta.

Voiko ei-suomalainen maahanmuuttaja muuttua suomalaiseksi? Jos voi, niin miten se voi tapahtua? Nämä ovat tärkeitä kysymyksiä. Jos suomalaiset eturyhmäkseen ilmoittava kansallismielinen tai isänmaallinen puolue ei kerro näkemystään siitä, millaiset ihmiset ovat suomalaisia, puolue käytännössä antaa tilaa niille poliittisille ja metapoliittisille ryhmille, jotka ovat halukkaita julkaisemaan omia näkemyksiään suomalaisuudesta.

Jos puolueen sanoma on monitulkintainen, voi jokainen äänestäjä tehdä itselleen mieluisen tulkinnan. Taitavasti käytettynä monitulkintainen viestintä voi jopa ratkaista puolueelle vaalivoiton, mutta hintana on, että puoluetta äänestetään osittain keskenään ristiriitaisista syistä. Se ei ole ihanteellista eikä reilua.

Selkeä viestintä ja reilu peli ovat tärkeämpiä asioita kuin vaalien voittaminen. Politiikka on tunnetusti mahdollisuuksien taidetta, mutta tulkinnanvaraisuus sopii taiteeseen paremmin kuin politiikkaan.

Kategoria(t): 2019, blogi, suomeksi | Avainsanat: , , , , , , , , , | Kommentoi

Työllisyystavoite on vanhanaikainen

(Julkaistu Helsingin Sanomissa 5.6.2019.)

Antti Rinteen (sd.) johdolla neuvotellussa hallitusohjelmassa on tavoite, että Suomen työllisyysaste nousee 75 prosenttiin. Päämääränä on ”ammattilaisten Suomi, missä jokaisen tiedot ja taidot ovat työelämän käytössä”.

Hallitusohjelman sisältö on ongelmallinen aikana, jolloin ihmistyön kysynnän jatkuvuus on epävarmaa. Tekniset innovaatiot ovat toistaiseksi lähinnä helpottaneet ja tehostaneet ihmisten ahertamista, kun yhä enemmän työtä on saatu tehtyä yhä nopeammin. Oleellista on, että uusia työpaikkoja on syntynyt vanhojen tilalle.

Nyt edessä saattaa olla uudenlainen aikakausi, koska erilaiset tekoälyt osaavat tehdä jo henkisiä ja luoviakin työtehtäviä. Lisäksi yhä useampi matalan koulutuksen ammatti siirtyy koneiden ja ohjelmistojen harteille.

Pitääkö työllisyysasteen nousemiseen pyrkiä myös silloin, jos koneet ja ohjelmistot tekevät työt nopeammin, paremmin ja halvemmalla? Tämä on kysymys, johon hallitusohjelma suhtautuu vanhanaikaisesti.

Suomessa kannattaa pohtia jo etukäteen, miten voimme sopeuttaa yhteiskuntamme, jos ihmistyön kysyntä tulevaisuudessa vähenee huomattavasti eikä lisäkoulutus takaa työllistymistä. Jos merkittävä osa työikäisistä ja työkykyisistä ei tulevaisuudessa löydä töitä, koska työt teetetään koneilla ja ohjelmistoilla, on aiheellista miettiä koko kansaa koskevan perustulon käyttöönottoa. Sellaiseen pohdintaan Rinteen hallitusohjelma ei kannusta.

Kategoria(t): 2019, Helsingin Sanomat, suomeksi | Avainsanat: , , , , , | Kommentoi

Nationalistin henkinen horisontti on julkaistu

Nationalistin henkisen horisontin kansi.

Ensimmäinen kirjani Nationalistin henkinen horisontti tuli myyntiin 2.5.2019. Kirja on omakustanne ja siinä on 154 sivua.

Nationalistin henkinen horisontti on poliittinen kirja, joka puolustaa ideologisuutta ja kansallismielisyyttä eli nationalismia. Kirja käsittelee etenkin kansallismielisyyteen, isänmaallisuuteen ja suomalaisiin liittyviä asioita. Mukana on myös kulttuuriin ja filosofiaan liittyvää tekstiä sekä kerrontaa omasta poliittisesta toiminnastani kahdella eri vuosikymmenellä.

Kirjassa korostan, että politiikassa ei ole pysyviä saavutuksia, mutta kansallismielisille pysyvät tappiot ovat mahdollisia. Niinpä Suomessa tarvitaan kansallismielistä toimintaa jatkuvasti – niin kauan kuin suomalainen kansa on olemassa.

Nationalistin henkisen horisontin ISBN-tunnukset ovat ISBN 978-952-94-1815-2 (nid.) ja ISBN 978-952-94-1816-9 (PDF). Tätä kirjoittaessani kirja on myynnissä Opus Liberumin verkkokaupassa.

Nationalistin henkinen horisontti

Kategoria(t): 2019, blogi, suomeksi | Avainsanat: , , , , , , | Kommentoi

Mielipiteet eivät säilytä suomalaisuutta

Kansalaisuus ja kansallisuus eivät ole synonyymejä toisilleen. Suomen kansalaisuus voidaan myöntää myös ei-suomalaiselle henkilölle. Se riippuu lainsäädännöstä.

Kun sanon ihmisille, että suomalaisuus kansallisuutena sisältää erityispiirteitä ja että Suomen passin omistaminen, suomen kielen opetteleminen, Suomen lakien noudattaminen ja verojen maksaminen Suomeen eivät tee maahanmuuttajasta kansallisuudeltaan suomalaista, on saamani reaktio usein jotakin tällaista: ”Ettäs kehtaat sanoa noin! Minulla on [puoliso/kollega/naapuri/ystävä/sukulainen], joka on maahanmuuttaja ja hän on Suomelle hyödyllinen ja tekee ahkerasti töitä ja on sopeutunut tähän yhteiskuntaan. Kyllä hän on ihan yhtä suomalainen kuin sinäkin!”

Tuollainen reaktio implikoi, että suomalaisuutta pidetään jonkinlaisena saavutuksena, elämäntapavalintana tai pelkkänä identiteettinä. Työperäinen maahanmuuttaja tai humanitaarinen maahanmuuttaja voi tietyillä edellytyksillä saada Suomen kansalaisuuden, mutta suomalaisuus kansallisuutena ei tule passin kylkiäisenä.

Kun sanon vaikkapa, että Afrikassa varttuneet ja Afrikasta Suomeen aikuisina muuttaneet vieraskieliset tummaihoiset maahanmuuttajat eivät ole suomalaisia, tarkoitukseni ei ole loukata eikä vähätellä heitä. Maahanmuuttajan kutsuminen ulkomaalaiseksi ei ole loukkaus. Henkilön kutsuminen suomalaiseksi ei ole kohteliaisuus. Suomalaisten joukkoon kuuluminen ei tee yksilöstä arvokkaampaa kuin vaikkapa zulujen joukkoon kuuluminen.

En ylpeile suomalaisuudellani. Suomalaisuuteni ei edes ole oma saavutukseni. Ihmisen kansallisuus ei ole meriitti, joka kirjoitetaan saavutuksena CV:hen.

Se, että en pidä suomalaisuutta valintana enkä saavutuksena, ei tarkoita sitä, että kaikkien kansallisuudeltaan ei-suomalaisten pitäisi mielestäni muuttaa pois Suomesta. En näe kategorisesti ongelmallisena sitä, että Suomessa asuu pieninä vähemmistöinä muita kuin suomalaisia. Historiasta ja nykyhetkestä löytyy esimerkkejä vähemmistöistä, joiden eläminen Suomessa suomalaisten kanssa on sujunut hyvin. Suomessa pitkään eläneet vähemmistöt ovat osa sitä historiallista jatkumoa, joka on johtanut tänä päivänä tuntemaamme Suomeen.

Ongelmana pidän sitä, jos väestörakenne muuttuu siten, että etnisesti suomalaiset menettävät selvän enemmistöaseman Suomessa.

Nationalistina eli kansallismielisenä näen, että maailman kansat ovat kuin taidemaalarin väripaletti, jossa jokainen väri on omalla tavallaan kaunis. Jos värit eli kansat sekoitetaan toisiinsa, saadaan aikaan mahdollisesti sellainen sekasotku, josta paletin aiemmat värit eivät enää ole havaittavissa. Joku voi pitää sitä hyvänä asiana, mutta minusta se tekisi maailmasta vähemmän mielenkiintoisen paikan ja köyhdyttäisi ihmiskuntaa henkisesti. Se, että hahmotan koko ihmiskunnan kokonaisuutena, on yksi niistä syistä, joiden takia olen kansallismielinen. Ihmiskunnan ”väripaletissa” ei yksikään väri ole toista parempi. Jokainen kansa on omalla tavallaan arvokas osa ihmiskuntaa.

”Väripaletin” sekasotkun ohella toinen mahdollinen tulos kansojen sekoittumisesta on monikulttuurinen ”mosaiikki”. En kannata sitä Suomessa, koska monta yhtä vaikutusvaltaista kulttuuria samassa valtiossa on kuin monta persoonaa samassa kehossa.

Emme pysty merkitsemään eri kansoja arvokkuusjärjestykseen millään puolueettomalla tavalla. Mittareiden valitseminen kertoisi mittareiden valitsijasta vähintään yhtä paljon kuin mitattavasta. Jokainen jollakin yhdellä alueella hyvin pitkään elänyt ihmisryhmä on omalla tavallaan sopeutunut elinalueensa olosuhteisiin. Kulttuuri on pitkälti reaktio elinympäristöön ja sopeutumista tapahtuu myös ruumiillisesti.

Suomalaisuus on biologinen, kulttuurinen, kielellinen ja historiallinen kokonaisuus. Myös suomalaisten ryhmäidentiteetti voidaan laskea osaksi suomalaisuutta. On kuitenkin aiheellista todeta, että ihmisen identiteetit voivat muuttua hyvinkin useita kertoja elämän aikana.

Aikomukseni ei ole vähätellä identiteettiä. Identiteetti on tärkeä asia yhteisöllisyyden kannalta. Toisaalta jos identiteetti olisi kansaan kuulumisen välttämätön ja riittävä ehto, kansallismielisen ajattelun taustalla ei olisi kansallisen tiedostavuuden herääminen vaan kansojen keksiminen.

Jos Suomen passin omistaminen on suomalaisuuden välttämätön ja riittävä ehto, suomalaisia on ollut olemassa vasta siitä lähtien kun Suomen passeja alettiin myöntää ihmisille. Sellainen ajatus on järjetön ja historiallisesti virheellinen.

Identiteetin vähittäinen muuttuminen tai tietoinen vaihtaminen ei vaihda ihmisen kansallisuutta. Vaikka minä vilpittömästi uskoisin olevani kiinalainen, opettelisin mandariinikiinaa, muuttaisin asumaan Kiinaan ja ryhtyisin elämään kiinalaisten tapojen ja perinteiden mukaisesti, en muuttuisi suomalaisesta kiinalaiseksi.

Suomalaisen ei ole pakko saunoa, katsella jääkiekko-otteluita eikä juoda kahvia ollakseen suomalainen. Suomalaisuus ei ole suoritus. Mikään yksittäinen tapa tai asia ei ole suomalaisuuden ydin eikä pienin yhteinen nimittäjä.

Ihmiseen ei ole asennettu yksinkertaista kansallisuuskytkintä (kansaan kuulumisen pienintä yhteistä nimittäjää), joka on joko päällä tai pois päältä. Jos jokaisessa ihmisessä olisi sellaisia kytkimiä, kansallisuuden esittäminen onnistuisi hyvin helposti binäärijärjestelmässä. Todellisuus on toisenlainen. Ihminen voi olla vaikkapa suomalais–turkkilainen.

Suomeen muuttaneen ulkomaalaisen ei tarvitse pyrkiä muuttumaan suomalaiseksi, vaikka hän eläisi vuosia tai jopa loppuelämänsä Suomessa. Tietysti Suomessa pitää noudattaa Suomen lakia ja suomen kieltä kannattaa opetella, mutta eivät tuollaiset asiat muuta ei-suomalaista maahanmuuttajaa kansallisuudeltaan suomalaiseksi. Kotouttamisen tarkoitus on antaa maahanmuuttajalle valmiuksia tasavertaiseen kansalaisuuteen kantaväestön rinnalla.

Jotkut suomalaiset vastustavat suurten ihmisjoukkojen massamaahanmuuttoa siksi, että kaikkien siirtolaisten taustoja ei tiedetä, osa heistä syyllistyy Suomessa rikoksiin ja osa tulijoista rasittaa julkista taloutta. Minun linjani on erilainen, koska olen hyvin ideologinen nationalisti ja tarkastelen aihetta ideologisesti. Minä vastustan väestönvaihdosta myös siinä tapauksessa, että kaikkien siirtolaisten taustat tiedetään, he kaikki ovat lainkuuliaisia ja he eivät heikennä julkista taloutta Suomessa.

Väestönvaihdoksen estäminen ei edellytä sitä, että Suomessa laillisesti tällä hetkellä asuvat maahanmuuttajat järjestetään pois Suomesta. Väestönvaihdoksen estäminen ei myöskään edellytä kaikenlaisen maahanmuuton kertakaikkista pysäyttämistä. Maahanmuuttopolitiikan ei tarvitse olla mustavalkoista.

Jotkut pitävät suomalaisuutta pelkkänä mielipideasiana. Mielipiteet eivät säilytä suomalaisuutta. Tulevien sukupolvien suomalaisia ei ole mahdollista tuoda Suomeen ei-suomalaisten joukoista vaan suomalaisten on tehtävä heidät itse. Suomalaisten olemassaolon jatkuminen ei kuitenkaan edellytä sitä, että kaikki suomalaiset tekevät lapsen tai lapsia toisen suomalaisen kanssa tai lisääntyvät lainkaan. Suomalaisten määrän ei tarvitse jatkuvasti kasvaa. Sitä paitsi Suomeen ja koko planeetalle mahtuu vain rajallinen määrä ihmisiä.

Kansallisuuden ja kansalaisuuden eron ymmärtäminen on tärkeää. Jos suomalaiset eivät ajattele näitä asioita eivätkä välitä niistä, Suomi on altis väestönvaihdokselle.

Tässä kirjoituksessa en ole pyrkinyt yksityiskohtaisen tarkkaan suomalaisuuden määrittelemiseen. Toistaiseksi en ole edes vakuuttunut täysin kattavan määrittelyurakan tarpeellisuudesta. Maailmankatsomuksen kannalta oleellisempi kysymys on se, onko suomalaisuus ensisijaisesti erityispiirteitä, elämäntapavalinta, koettu identiteetti vai ansaittavissa oleva arvo.

Kategoria(t): 2019, blogi, suomeksi | Avainsanat: , , , , , , , , , , | Yksi kommentti

Yksintulleet-valokuvanäyttely

Valokuva minusta on päässyt osaksi Yksintulleet-nimistä valokuvanäyttelyä. Kuvaa tärkeämpi on kuitenkin sen yhteydessä erillisellä paperilla oleva sitaattini, jonka kirjoitin valokuvaajalle.

Viime vuoden (2018) elokuussa tapasin Helsingissä taitavan valokuvaajan Mosi Heratin, joka on kotoisin Afganistanista. Hän kokosi valokuvanäyttelyä, joka katsoo Suomea yksin maahan saapuneiden nuorten turvapaikanhakijoiden silmin.

Herati on kertonut, että hän haluaa ottaa turvapaikanhakijoista sellaisia valokuvia, joissa he ovat hyvissä vaatteissa ja hienossa ympäristössä. Heratin mukaan silloin heidän vanhempansa voivat kuvista nähdä, että pojat ovat hyvässä paikassa, vaikka ikävöivät sukulaisiaan.

Vaikka suhtaudun tunnetusti kriittisesti humanitaariseen maahanmuuttoon ja olen puhunut ideologiastani Mosi Heratille, Herati päätti sisällyttää minut näyttelyynsä valokuvalla ja sen yhteyteen laitetulla sitaatilla, mistä olen ilahtunut. Dialogi on suotavampaa kuin vastakkainasettelu. Arvostan ihmisiä, jotka ovat valmiita kuuntelemaan ja lukemaan myös eri mieltä olevien henkilöiden näkemyksiä ja perusteluja.

Näyttelyssä on minusta kuva, jossa näkyvät kasvoni ja lisäksi kauluspaitaani näkyy sen verran, että Perussuomalaisten pinssi on kuvassa. Kuvan alapuolella on näyttelyssä paperi, jossa lukee seuraavaa:

”’Nationalismi eli kansallismielisyys on merkittävä rauhaa rakentava ideologia. Nationalistina olen sitä mieltä, että jokaisella kansalla pitäisi olla mahdollisuus elää rauhassa omalla alueellaan ilman, että mikään muu kansa tai ylikansallinen vallankäyttäjä hallitsee sitä. Arvostan rauhaa ja toivon kansojen elävän rauhanomaisessa rinnakkainelossa, jossa kansainvälisyys perustuu vapaaehtoisuuteen ja harkintaan. Kansallismielisyyden ja kansainvälisyyden välillä ei ole ristiriitaa. Kansainvälisyys itse asiassa edellyttää kansojen olemassaoloa. Oman isänmaan ylistäminen muiden kustannuksella ei ole nationalismia vaan patriotismia, joka on eri asia.’ – Tuomas Tähti, Perussuomalaisten jäsen”

Uskon, että näyttelyn avulla kansallismielinen sanomani tavoittaa sellaisia ihmisiä, jotka ilman tätä näyttelyä jäisivät tavoittamatta.

Yksintulleet-näyttely on ollut esillä tähän mennessä ainakin seuraavasti:

  • 18.9.–19.9.2018 Integration 2018 -tapahtumassa Kulttuuritalolla Helsingissä
  • lokakuussa 2018 kohtaamispaikka Happy Housessa Turussa (samassa tilassa, jossa Turun Perussuomalaiset ry on muutamina vuosina pitänyt sääntömääräisiä kokouksiaan)
  • 6.11.–20.11.2018 taide- ja toimintatalo Vimmassa Turussa
  • marraskuun 2018 loppupuolella nuorisotila Huudissa Turussa
  • 4.12.2018–2.1.2019 Nummen kirjastossa Turussa

Herati on kertonut minulle, että Yksintulleet-näyttelyä kohtaan on osoitettu kiinnostusta myös monista muista kunnista. Tässä kuussa eli helmikuussa 2019 näyttely on esillä Raudaskylän Kristillisen Opiston ruokalassa Ylivieskassa.

Kategoria(t): 2019, blogi, suomeksi | Avainsanat: , , , , , , | Kommentoi

Robotti-Suomi ja vasarakirves-Suomi

(Julkaistu Rahvaan joulukuussa 2018 ilmestyneessä numerossa 5/2018.)

Palkkatyö on monille ihmisille tärkeä osa minäkäsitystä ja ylpeyden aihe. Palkkatyö tuo elämään sisältöä ja sosiaalista arvostusta. Työssä ilmenevä ammattitaito kohentaa itsekunnioitusta. Palkkatyön ja työsuhteiden merkitys ei näy pelkästään yksilötasolla, vaan myös yhteiskunnassa ja poliittisissa puolueissa.

Poliittisen kentän eri laidoilla pidetään tuottavaa työtä ja nettoveronmaksajana olemista erittäin suuressa arvossa. Tämä on ollut luontevaa, sillä valtiontalous on ollut riippuvainen ihmisten tekemästä tuottavasta työstä.

Maahanmuuttokriitikoiden keskuudessa työnteon korkea arvostus näkyy mm. siinä, että moni sanoo vastustavansa vain haittamaahanmuuttoa ja toivottavansa tervetulleiksi kaikki lainkuuliaiset maahanmuuttajat, jotka muuttavat Suomeen nettoveronmaksajiksi.

Suomen asukkaiden joukko voidaan nähdä kokonaisuutena, jossa työikäisten ja -kykyisten tulisi tehdä ansiotyötä talouskasvun edistämiseksi. Talouskasvua ihannoiva ajattelu on niin vahvasti läsnä Suomessa, että se otetaan helposti itsestäänselvyytenä. Milloin olet viimeksi kuullut vaikkapa jonkun ministerin pohtivan, onko loputon talouskasvu edes mahdollinen asia tässä rajallisten resurssien maailmassa?

Viekö teknologinen kehitys luovatkin työt?

Tuottavan palkkatyön tekeminen nähdään itseisarvona ja perusoikeutena. Politiikassa tämä pätee muiden ryhmien ohella myös kansallismielisiin ryhmiin. Eduskunnan verkkosivustolla lukee Perussuomalaisten eduskuntaryhmän virallisessa kuvailutekstissä 30.11.2018 eli tätä kirjoittaessani seuraavaa: ”Meille kaikille kuuluu kotimaassamme oikeus asumiseen, terveydenhuoltoon, työhön sekä turvallisuuteen.” Eduskuntaryhmän tekstissä ei puhuta oikeudesta toimeentuloon vaan oikeudesta työhön. Mutta eikö toimeentulo ole ihmiselle vielä välttämättömämpää kuin työ?

Ajattelutapa, jonka mukaan kaikkien kynnelle kykenevien tulisi tehdä palkkatyötä, on toimiva niin kauan kuin kohtuullisesti palkattuja työpaikkoja kohtuullisilla työoloilla on riittävästi työikäisten ja -kykyisten suurelle enemmistölle.

Kansallismielisten on nyt syytä varautua ohjelmissaan ja ajatuksissaan siihen, ettei ihmistyön kysyntä välttämättä säily nykyisellä tasolla. Teknologian ja tekoälyn kehittyminen voivat johtaa siihen, että ihmistyön kysyntä vähenee. Puolueet joutuvat tekoälyn, robotiikan, konekääntämisen ym. kehittyessä pohtimaan, pitääkö ihmisten työllistämiseen pyrkiä silloinkin, kun koneet ja ohjelmistot tekevät työt nopeammin, paremmin ja halvemmalla.

Ohjelmistot ja erityisesti tekoälyt eivät tee enää pelkästään yksinkertaisia rutiinitehtäviä vaan kykenevät yhä enemmän myös luovana pidettyyn työhön. Toisaalta ei kannata uskoa sellaisinaan tosiksi fiktiivisiä uhkakuvia, joissa tekoäly yhtäkkiä kokonaan syrjäyttää ihmiset. Vaikka oikeudenkäyntejä varten optimoitu tekoäly pärjäisi oikeussalissa menestyksekkäämmin kuin yliopistosta valmistunut juristi, tekoäly ei silti ymmärrä, mikä on ihminen. Koko sen havaitsema universumi on pelkkä lakikirja ja oikeudenkäyntiasiakirjat. Samaan tapaan pelkästään shakkimestaruuksia tavoittelemaan luotu tekoäly ei ymmärrä mistään muusta kuin shakista mitään.

Ehdotan, että tekniikan kehittyessä kansallismieliset poliitikot eivät heittäydy kehityksen jarruiksi vaan päivittävät ohjelmiaan ja maailmankatsomustaan siten, että toimeentulo nostetaan työntekoa tärkeämmäksi.

Väestörakenne ja huoltosuhde muuttuvat

Ihmisten palkattu työnteko tuskin tulee kokonaan loppumaan ja hyvä niin. Osa ihmisistä ehkä tarvitsee palkkatyötä kokeakseen elämänsä mielekkääksi tai saadakseen elämäänsä säännöllistä rytmitystä. Ei kuitenkaan kannata tuudittautua siihen vanhaan ajatukseen, että maailmasta löytyy aina työtä jokaiselle ahkeralle tekijälle. Maailma muuttuu.

Varmuudella ei voida väittää, että merkittävä osa nykyisistä ihmistyöpaikoista siirtyy koneiden ja ohjelmistojen töiksi. Kannattaa silti miettiä, olisiko se toivottavaa vai ei-toivottavaa. Muutos riippuu teknisen kehityksen lisäksi poliittisista päätöksistä. Jos Suomeen muuttaa paljon ulkomaalaista halpatyövoimaa ja palkkataso madaltuu, voi käydä niin, että ihminen tulee sittenkin konetta halvemmaksi työntekijänä. Se ei kuitenkaan ole kantaväestön etu.

Viime aikoina on julkisuudessa entistäkin enemmän vaadittu lisää maahanmuuttoa uuden, marraskuussa 2018 julkaistun väestöennusteen johdosta. Suomalaisten nuorten määrä vähentyy ja väestö vanhenee. Taloudellinen huoltosuhde ei kuitenkaan korjaannu pelkkään väestölliseen huoltosuhteeseen keskittymällä.

On erittäin tärkeää, että kansallismieliset näkevät suomalaisen kansan arvokkaana itsessään, ei pelkästään työpanoksen kautta. Kansa on olemassa itseään varten. Kansa ei ole olemassa talouskasvua eikä poliittisia päättäjiä varten.

Teknologia on kaikesta huolimatta mahdollisuus

Mielekkäiden palkkatöiden lisäksi ihmiset voivat toteuttaa itseään mielekkäiden harrastusten ja perhe-elämän kautta, jos toimeentulo on muuten turvattu. Perustulokokeiluihin kannattaa suhtautua vakavasti.

Teknologian kehittyminen voi auttaa uutta harmaantuvaa Suomea. Ei kannata haikailla paluuta yksinkertaisia fyysisiä työtehtäviä pursuavaan vasarakirves-Suomeen. Menneisyyteen ei ole paluuta. Älyllisempää ja kehittävämpää on etsiä sellaista uutta Suomea, jota ei ole vielä löydetty.

Pitkään kansanedustajana ja Suomen Maaseudun Puolueen puheenjohtajana toiminut Veikko Vennamo kirjoitti vuonna 1989 ilmestyneeseen kirjaansa Kekkos-diktatuurin vankina: ”On muistettava, että ihminen on tehokkaimmillaan, kun hän saa työskennellä omaksi hyväkseen […] Jokaisessa ihmisessä on kykyjä, kun hänet sijoitetaan hänelle sopivalle paikalle.” Tuo on kaunis sitaatti. 2020-luvun lähestyessä tosin korvaisin sanan ”työskennellä” laajemmalla verbillä ”toimia”, joka kattaa muutakin tekemistä kuin palkkatyöt.

Kategoria(t): 2018, Rahvas, suomeksi | Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , | Kommentoi

Politiikan psykologia

(Julkaistu Rahvaan joulukuussa 2018 ilmestyneessä numerossa 5/2018.)

Pekka Saurin kirjoittama kirja Politiikan psykologia (WSOY 2002, 206 sivua) on takakannen mukaan kirja kaikille, joita demokratian tulevaisuus kiinnostaa. Kirjan lukemalla selkenee, että se on myös oikein hyvä perehdytyskirja aloittelevalle poliittiselle toimijalle.

Pekka Sauri on koulutukseltaan filosofian tohtori ja psykologi. Hän on 1990-luvulla ollut Vihreän liiton puoluesihteeri ja puheenjohtaja. Kirjan julkaisuaikana vuonna 2002 hän oli Helsingin kaupunginvaltuuston puheenjohtaja. Politiikan psykologia jakaa lukijoilleen teräviä havaintoja ja arvokasta kokemustietoa, joka ei rajoitu kirjoittajan edustamaan puolueeseen vaan pätee poliittisella kentällä laajemminkin. Niinpä kirjan lukemista voi puoluekannasta riippumatta suositella kaikille nuorille, jotka astelevat poliittisia ensiaskeleitaan.

Sauri käy kirjassaan läpi Suomen politiikan toimintatapoja ja ilmiöitä sekä poliitikkojen ominaisuuksia. Politiikkaa tarkastellaan politiikkaan osallistuvan ihmisen kannalta. Siksi uskon, että kirja on kiinnostavampaa luettavaa politiikkaan pyrkiville ihmisille kuin puolueisiin sitoutumattomille äänestäjille.

Sauri kuvailee politiikkaa kylmän realistisesti ja rehellisesti. Politiikkaan ei kannata pyrkiä, jos haluaa pitää hauskaa ja rikastua. Demokratiassa asioihin vaikutetaan melko epäriehakkailla tavoilla.

Politiikkaan ei kannata pyrkiä myöskään, jos haluaa päästä osaksi puolueyhteisöä, jossa kaikki ovat kuin suurta ja iloista perhettä. Politiikan merkittävimmät kädenväännöt käydään puolueiden sisällä eikä niiden välillä.

Sauri kannustaa poliitikkoja olemaan henkisesti joukkuepelaajia. Se on melkein välttämätöntä. Poliittinen valta on Suomessa hajautettu niin moniin käsiin, ettei yksin saa yleensä paljoa aikaan. Hienoin vallan tunne on oikeastaan se, kun huomaa, että oma puheenvuoro tai kirjoitus saa osan yleisöstä harkitsemaan oman kantansa muuttamista. Päätöksiin vaikutetaan ihmisiin vaikuttamalla.

Joukkuepelaajaluonteen lisäksi poliitikolle on hyötyä hyvistä hermoista. Jos poliitikko parkuu haastattelussa, että on joutunut ilkeän ajojahdin kohteeksi ja jos hän kerjää sympatiaa, niin siitäpä ajojahti viimeistään todella alkaa! Politiikan hait aistivat haavoittuneesta saaliista pakenevan veren ja käyvät ahnaiksi päästyään veren makuun. Kannattaa harkita kahdesti ennen uhriutumista.

Kaavamainen kokoustekniikka kuvaillaan kirjassa tylsänä, mutta silti demokratian turvana. Kun hyviä kokouskäytäntöjä noudatetaan, myös vähemmistö saa puheenvuoron näkemyksensä esittämiselle ja pääsee tekemään muutosesityksiä. Järjestäytymätön kokous esimerkiksi kunnallisessa lautakunnassa tai paikallisyhdistyksen hallituksessa ajautuisi helposti kovaäänisimpien huutajien diktatuuriksi.

Sauri kirjoitti kirjaansa vuonna 2002, että politiikan tekeminen on puhumista 95 prosenttia ajasta ja kirjoittamista loput viisi prosenttia. Sähköpostin, sosiaalisen median ja blogien yleistyttyä prosenttiluvut lienevät nykyään lähempänä toisiaan.

Käytännön lisäksi Sauri käsittelee kirjassa myös ideologisuutta. Hänen mukaansa ideologiset erot eivät ole lakanneet olemasta, mutta niitä on vaikea hahmottaa, jos politiikkaa tehdään yksi päätös kerrallaan eikä laaja-alaisen linjakkaasti. Politiikkaa tehdään usein hienosäätämällä ja radikaalit muutosehdotukset leimataan asiantuntemattomiksi tai utopistisiksi.

Yksi kirjan tärkeimmistä käsitteistä on parhaan argumentin periaate. Se tarkoittaa periaatetta siitä, että rakentavassa ja asiallisessa keskustelussa parhaat esitykset jäävät jäljelle, kun huonommat karsiutuvat. Jotta tämä periaate voi toteutua, pitää päätöksenteossa käydä dialogia. Sauri korostaa, että peräkkäiset esitelmät eivät ole keskustelua, jos poliittiset puhujat jättävät toistensa puheet huomiotta ja sanovat vain sen, mitä he ovat lyöneet lukkoon jo ennen kokouksen tai istunnon alkamista.

Kirjan lopussa Sauri poikkeaa toisenlaiseen ajatusmaisemaan ja kirjoittaa, että onnistuessaan demokratian aate lopettaisi sodat maailmasta. Lopetus on lennokas kirjan muuhun sisältöön verrattuna – ehkä hieman irrallinenkin. Kaiken kaikkiaan Politiikan psykologia on kuitenkin hyödyllistä ja käytännöllistä luettavaa nuorille tai muuten uusille poliittisille kyvyille.

Kategoria(t): 2018, Rahvas, suomeksi | Avainsanat: , , , , | Yksi kommentti