Poliittista näkemystäni kysyttäessä vastaan olevani nationalisti eli kansallismielinen. Toisinaan tämä saa ikävä kyllä aikaan väärinkäsityksiä, sillä ihmisillä on erilaisia ymmärryksiä siitä, mitä kyseinen sana tarkoittaa. Toisistaan poikkeavia määritelmiä esiintyy niin arkikielessä kuin akateemisissa teoksissakin. Sama koskee termiä patriotismi eli isänmaallisuus, jota jotkut käyttävät suorastaan nationalismin synonyyminä. En pysty enkä pyrikään todistamaan, että minun käyttämäni määritelmät näille käsitteille olisivat parempia kuin muut määritelmät, mutta välttääkseni väärinkäsityksiä selitän lyhyesti, mitä itse tarkoitan sanoilla nationalismi ja patriotismi.
Eri kirjoittajat ovat antaneet sanoille nationalismi ja patriotismi erilaisia kuvauksia. Esimerkiksi George Orwell kuvaili nationalismia ”itsepetoksen karkaisemaksi vallanhimoksi” ja syytti nationalisteja historianvääristelystä. Orwellin mukaan nationalismi on aggressiivinen ja patriotismi puolustuksellinen voima (Orwell, George: ”Notes on Nationalism”, Polemic 1/1945).
Minä käytän näitä sanoja suunnilleen päinvastoin kuin Orwell. Kun puhun ja kirjoitan nationalismista, tarkoitan ajatusta siitä, että jokaisella kansalla tulisi olla oikeus elää rauhassa omalla alueellaan ilman, että mikään muu kansakunta tai ylikansallinen vallankäyttäjä hallitsee sitä. Valtion tehtävä järjestäytyneenä poliittisena yhdyskuntana on toimia kansalaisten edunvalvontakoneistona ja oikeudenmukaisuuden puolustajana. Valtiolla on siis nähdäkseni vain välinearvoa. Valtio voi kuitenkin tarvita laajan palveluvalikoiman suojellakseen ja palvellakseen kansalaisia mahdollisimman hyvin, joten en välttämättä kannata minimivaltioideaa.
Olenko sitä mieltä, että kansoja ja valtioita tulisi olla maailmassa täsmälleen yhtä paljon? En. Maailmasta löytyy joitakin vähälukuisia vähemmistökansoja, joiden ei ole käytännössä järkevää perustaa uutta valtiota. Lisäksi valtioita voidaan perustaa poliittisista, taloudellisista ja muista ei-kansallisista syistä. Tahdon vain painottaa sitä, että kaikkien kansallisuuksien edustajilla tulisi olla oikeus itsenäiseen kansallisvaltioon, vaikka tätä oikeutta ei ehkä haluttaisikaan käyttää.
Kansallismielisyyden ja kansainvälisen toiminnan välillä ei tarvitse olla ristiriitaa. Ihmiset ja kulttuurit ovat aina olleet vuorovaikutuksessa keskenään ja omaksuneet toisiltaan meemejä. Muihin kulttuureihin tutustuminen voi auttaa meitä kehittämään omaa kulttuuriamme, mutta mikään kulttuuri-ilmiö tai perinne ei saa olla kritiikin yläpuolella. Jokaisella kansakunnalla on oikeus pitää omaa kulttuuriaan parhaana, mutta millään kansalla ei ole oikeutta pakottaa omaa elämäntapaansa muilla alueilla eläville ihmisille.
Nationalismiin sisältyy kaikkien kansojen oikeus rauhalliseen ja itsenäiseen elämään. Näin ollen imperialistiset ja kolonialistiset toimenpiteet ovat kansallismielisestä näkökulmasta ehdottomasti väärin. Tämä on mielestäni yksi nationalismin ja patriotismin keskeisimmistä eroista. Esim. suurvaltojen hallitukset ovat yleensä pikemminkin patrioottisia kuin nationalistisia.
Patrioottisia ihmisiä yhdistää yleensä kansalaisuus, ei kansallisuus. Heitä yhdistävät symbolit (lippu, kansallislaulu), eivät todelliset asiat. Monista maista löytyykin patriootteja, joilla ei ole juuri mitään muuta yhteistä kuin passin väri. Tällaisen ihmisryhmän yhteenkuuluvuus saattaa olla haurasta ja keinotekoista. Haurautta kompensoidaan uskomalla yhteiseen viholliseen – tai vahvalla johtajalla. Useiden kansallisuuksien muodostamissa valtioissa, kuten entisessä Jugoslaviassa, patriotismi on yhdistävä aate. Kansallisvaltioissa se on yksinkertaisesti tarpeeton.
Huomattavasti yksinkertaistettu esimerkki: Suomen suuriruhtinaskunnassa (1809–1917) useimmat nationalistit kannattivat itsenäisyyttä, kun taas patriootit halusivat Venäjän keisarin vallan säilyvän. Nationalistit ajattelevat, että jos hallitus ei toimi kansan edun mukaisesti, sitä tulee voimakkaasti kritisoida ja jopa vastustaa.
Tuomas Tähti 
Hyvä kirjoitus!
Munkin mielestäni.
Sillä varauksella, että kaikki nuo käsitteet ovat menneet niin tuhannesti sekaisin, ettei ehkä mitään niistä voi enää käyttää ilman että osa lukijoista – naps! – ymmärtää heti väärin. Eikä siinä taida auttaa, jos tarjotaan täsmennykseksi jotain vielä hämärämpää (esim. ”intersektionaalinen feminismi”). Akateemiset älypäät voivat toki loputtomasti keskustella keskenään höpsismin ja hupsismin eroista, kunhan joka opuksessa ensiksi määrittellään kaikkien kirkkoisien kautta, mitä juuri tässä tutkielmassa milläkin sanalla tarkoitetaan. Tai mitä kirjoittaja kuvittelee tarkoittavansa – sehän voi olla silti ihan sumeaa.
Mutta jos tahtoisi sanoa jotakin ihan keskimääräisille ei-tyhmille ihmisille: mitä ihmeen sanoja voisi käyttää, kun kaikki ennestään tunnetut ovat ryvettyneitä ja niistä johdetut käsittämättömiä???
Voiko mitenkään keksiä sellaisia kansankielisiä ilmauksia joita ei olisi houkuttelevan helppoa ymmärtää – naps! – väärin?
Ehkä ei voi. Ehkä pitäisi vain joka jutun aluksi sanoa: unohtakaa kaikki aikaisemmat oppi- ja iskusanat. Minä puhun nyt tästä mistä puhun, enkä nimeä ajatustani ollenkaan, älkää tekään. Selittäkää vain ihan tavallisin sanoin, mitä tarkoitatte, sillä ”ismit” ja muut iskusanat tärväytyvät aina, kun niitä aletaan käyttää lippuina, herjauksina tai oikeutuksina.