Mielipiteet eivät säilytä suomalaisuutta

Kansalaisuus ja kansallisuus eivät ole synonyymejä toisilleen. Suomen kansalaisuus voidaan myöntää myös ei-suomalaiselle henkilölle. Se riippuu lainsäädännöstä.

Kun sanon ihmisille, että suomalaisuus kansallisuutena sisältää erityispiirteitä ja että Suomen passin omistaminen, suomen kielen opetteleminen, Suomen lakien noudattaminen ja verojen maksaminen Suomeen eivät tee maahanmuuttajasta kansallisuudeltaan suomalaista, on saamani reaktio usein jotakin tällaista: ”Ettäs kehtaat sanoa noin! Minulla on [puoliso/kollega/naapuri/ystävä/sukulainen], joka on maahanmuuttaja ja hän on Suomelle hyödyllinen ja tekee ahkerasti töitä ja on sopeutunut tähän yhteiskuntaan. Kyllä hän on ihan yhtä suomalainen kuin sinäkin!”

Tuollainen reaktio implikoi, että suomalaisuutta pidetään jonkinlaisena saavutuksena, elämäntapavalintana tai pelkkänä identiteettinä. Työperäinen maahanmuuttaja tai humanitaarinen maahanmuuttaja voi tietyillä edellytyksillä saada Suomen kansalaisuuden, mutta suomalaisuus kansallisuutena ei tule passin kylkiäisenä.

Kun sanon vaikkapa, että Afrikassa varttuneet ja Afrikasta Suomeen aikuisina muuttaneet vieraskieliset tummaihoiset maahanmuuttajat eivät ole suomalaisia, tarkoitukseni ei ole loukata eikä vähätellä heitä. Maahanmuuttajan kutsuminen ulkomaalaiseksi ei ole loukkaus. Henkilön kutsuminen suomalaiseksi ei ole kohteliaisuus. Suomalaisten joukkoon kuuluminen ei tee yksilöstä arvokkaampaa kuin vaikkapa zulujen joukkoon kuuluminen.

En ylpeile suomalaisuudellani. Suomalaisuuteni ei edes ole oma saavutukseni. Ihmisen kansallisuus ei ole meriitti, joka kirjoitetaan saavutuksena CV:hen.

Se, että en pidä suomalaisuutta valintana enkä saavutuksena, ei tarkoita sitä, että kaikkien kansallisuudeltaan ei-suomalaisten pitäisi mielestäni muuttaa pois Suomesta. En näe kategorisesti ongelmallisena sitä, että Suomessa asuu pieninä vähemmistöinä muita kuin suomalaisia. Historiasta ja nykyhetkestä löytyy esimerkkejä vähemmistöistä, joiden eläminen Suomessa suomalaisten kanssa on sujunut hyvin. Suomessa pitkään eläneet vähemmistöt ovat osa sitä historiallista jatkumoa, joka on johtanut tänä päivänä tuntemaamme Suomeen.

Ongelmana pidän sitä, jos väestörakenne muuttuu siten, että etnisesti suomalaiset menettävät selvän enemmistöaseman Suomessa.

Nationalistina eli kansallismielisenä näen, että maailman kansat ovat kuin taidemaalarin väripaletti, jossa jokainen väri on omalla tavallaan kaunis. Jos värit eli kansat sekoitetaan toisiinsa, saadaan aikaan mahdollisesti sellainen sekasotku, josta paletin aiemmat värit eivät enää ole havaittavissa. Joku voi pitää sitä hyvänä asiana, mutta minusta se tekisi maailmasta vähemmän mielenkiintoisen paikan ja köyhdyttäisi ihmiskuntaa henkisesti. Se, että hahmotan koko ihmiskunnan kokonaisuutena, on yksi niistä syistä, joiden takia olen kansallismielinen. Ihmiskunnan ”väripaletissa” ei yksikään väri ole toista parempi. Jokainen kansa on omalla tavallaan arvokas osa ihmiskuntaa.

”Väripaletin” sekasotkun ohella toinen mahdollinen tulos kansojen sekoittumisesta on monikulttuurinen ”mosaiikki”. En kannata sitä Suomessa, koska monta yhtä vaikutusvaltaista kulttuuria samassa valtiossa on kuin monta persoonaa samassa kehossa.

Emme pysty merkitsemään eri kansoja arvokkuusjärjestykseen millään puolueettomalla tavalla. Mittareiden valitseminen kertoisi mittareiden valitsijasta vähintään yhtä paljon kuin mitattavasta. Jokainen jollakin yhdellä alueella hyvin pitkään elänyt ihmisryhmä on omalla tavallaan sopeutunut elinalueensa olosuhteisiin. Kulttuuri on pitkälti reaktio elinympäristöön ja sopeutumista tapahtuu myös ruumiillisesti.

Suomalaisuus on biologinen, kulttuurinen, kielellinen ja historiallinen kokonaisuus. Myös suomalaisten ryhmäidentiteetti voidaan laskea osaksi suomalaisuutta. On kuitenkin aiheellista todeta, että ihmisen identiteetit voivat muuttua hyvinkin useita kertoja elämän aikana.

Aikomukseni ei ole vähätellä identiteettiä. Identiteetti on tärkeä asia yhteisöllisyyden kannalta. Toisaalta jos identiteetti olisi kansaan kuulumisen välttämätön ja riittävä ehto, kansallismielisen ajattelun taustalla ei olisi kansallisen tiedostavuuden herääminen vaan kansojen keksiminen.

Jos Suomen passin omistaminen on suomalaisuuden välttämätön ja riittävä ehto, suomalaisia on ollut olemassa vasta siitä lähtien kun Suomen passeja alettiin myöntää ihmisille. Sellainen ajatus on järjetön ja historiallisesti virheellinen.

Identiteetin vähittäinen muuttuminen tai tietoinen vaihtaminen ei vaihda ihmisen kansallisuutta. Vaikka minä vilpittömästi uskoisin olevani kiinalainen, opettelisin mandariinikiinaa, muuttaisin asumaan Kiinaan ja ryhtyisin elämään kiinalaisten tapojen ja perinteiden mukaisesti, en muuttuisi suomalaisesta kiinalaiseksi.

Suomalaisen ei ole pakko saunoa, katsella jääkiekko-otteluita eikä juoda kahvia ollakseen suomalainen. Suomalaisuus ei ole suoritus. Mikään yksittäinen tapa tai asia ei ole suomalaisuuden ydin eikä pienin yhteinen nimittäjä.

Ihmiseen ei ole asennettu yksinkertaista kansallisuuskytkintä (kansaan kuulumisen pienintä yhteistä nimittäjää), joka on joko päällä tai pois päältä. Jos jokaisessa ihmisessä olisi sellaisia kytkimiä, kansallisuuden esittäminen onnistuisi hyvin helposti binäärijärjestelmässä. Todellisuus on toisenlainen. Ihminen voi olla vaikkapa suomalais–turkkilainen.

Suomeen muuttaneen ulkomaalaisen ei tarvitse pyrkiä muuttumaan suomalaiseksi, vaikka hän eläisi vuosia tai jopa loppuelämänsä Suomessa. Tietysti Suomessa pitää noudattaa Suomen lakia ja suomen kieltä kannattaa opetella, mutta eivät tuollaiset asiat muuta ei-suomalaista maahanmuuttajaa kansallisuudeltaan suomalaiseksi. Kotouttamisen tarkoitus on antaa maahanmuuttajalle valmiuksia tasavertaiseen kansalaisuuteen kantaväestön rinnalla.

Jotkut suomalaiset vastustavat suurten ihmisjoukkojen massamaahanmuuttoa siksi, että kaikkien siirtolaisten taustoja ei tiedetä, osa heistä syyllistyy Suomessa rikoksiin ja osa tulijoista rasittaa julkista taloutta. Minun linjani on erilainen, koska olen hyvin ideologinen nationalisti ja tarkastelen aihetta ideologisesti. Minä vastustan väestönvaihdosta myös siinä tapauksessa, että kaikkien siirtolaisten taustat tiedetään, he kaikki ovat lainkuuliaisia ja he eivät heikennä julkista taloutta Suomessa.

Väestönvaihdoksen estäminen ei edellytä sitä, että Suomessa laillisesti tällä hetkellä asuvat maahanmuuttajat järjestetään pois Suomesta. Väestönvaihdoksen estäminen ei myöskään edellytä kaikenlaisen maahanmuuton kertakaikkista pysäyttämistä. Maahanmuuttopolitiikan ei tarvitse olla mustavalkoista.

Jotkut pitävät suomalaisuutta pelkkänä mielipideasiana. Mielipiteet eivät säilytä suomalaisuutta. Tulevien sukupolvien suomalaisia ei ole mahdollista tuoda Suomeen ei-suomalaisten joukoista vaan suomalaisten on tehtävä heidät itse. Suomalaisten olemassaolon jatkuminen ei kuitenkaan edellytä sitä, että kaikki suomalaiset tekevät lapsen tai lapsia toisen suomalaisen kanssa tai lisääntyvät lainkaan. Suomalaisten määrän ei tarvitse jatkuvasti kasvaa. Sitä paitsi Suomeen ja koko planeetalle mahtuu vain rajallinen määrä ihmisiä.

Kansallisuuden ja kansalaisuuden eron ymmärtäminen on tärkeää. Jos suomalaiset eivät ajattele näitä asioita eivätkä välitä niistä, Suomi on altis väestönvaihdokselle.

Tässä kirjoituksessa en ole pyrkinyt yksityiskohtaisen tarkkaan suomalaisuuden määrittelemiseen. Toistaiseksi en ole edes vakuuttunut täysin kattavan määrittelyurakan tarpeellisuudesta. Maailmankatsomuksen kannalta oleellisempi kysymys on se, onko suomalaisuus ensisijaisesti erityispiirteitä, elämäntapavalinta, koettu identiteetti vai ansaittavissa oleva arvo.