Politiikassa on paljon erilaisia eturyhmiä. Monet niistä ovat selkeästi hahmotettavissa ja rajattavissa. Jos jokin puolue ilmoittaa olevansa vaikkapa Suomessa asuvien ruotsinkielisten ja ruotsia sujuvasti osaavien kaksikielisten ihmisten asialla, ei suurta sekaannuksen riskiä liene. Jos jokin puolue ilmoittaa olevansa päätoimisten maanviljelijöiden asialla, puolueen kampanjoinnin kohderyhmä lienee niin ikään helposti ymmärrettävissä.
Joskus eturyhmään liittyvä väärinkäsityksen riski on suuri. Esimerkiksi puoluerekisteristä nyttemmin poistetun Suomen Senioripuolueen puheenjohtaja ilmoitti ennen vuoden 2007 eduskuntavaaleja, että Suomen Senioripuolue on kaikenikäisten eläkeläisten asialla. En olisi osannut päätellä sitä puolueen nimestä, jossa mainittiin seniorit. Nuorikin ihminen voi olla eläkeläinen.
Väärinkäsitysten vaara on suuri myös silloin, jos puolue ilmoittaa olevansa köyhien asialla. Tarkoitetaanko suhteellista köyhyyttä vai absoluuttista köyhyyttä? Ne ovat kaksi eri asiaa. Köyhien puolustajana esittäytyvän puolueen pitäisi selkeästi kertoa, tarkoittaako se köyhillä absoluuttisesti köyhiä vai suhteellisesti köyhiä.
Jos jokin puolue ilmoittaa olevansa köyhien puolella ja kertoo sitten julkisuudessa, että sen ohjelmiin tai tavoitteisiin ei kuulu lausua mitään köyhyyden määrittelemisestä tai rajaamisesta, puolue on naurettava.
Epäselvyyttä voi seurata siitäkin, jos jokin nationalistinen tai isänmaallinen puolue tai vaaliehdokas ilmoittaa olevansa suomalaisten puolella tai mainitsee tavoitteissaan uudet suomalaiset sukupolvet.
Jos puolue tai sen ehdokas asettuu puheissaan tai kirjoituksissaan suomalaisten puolelle, puolueen tai ehdokkaan on suotavaa kertoa, keitä sana ”suomalaiset” tarkoittaa. Muussa tapauksessa puolustettavien joukosta jää äänestäjien keskuuteen merkittävästi erilaisia luuloja. Puhujasta riippuen sanalla ”suomalaiset” tarkoitetaan toisinaan kaikkia Suomen kansalaisia, toisinaan etnisesti suomalaisia ja niin edelleen.
Olisi kohtuutonta vaatia mitään puoluetta listaamaan kaikki suomalaiset ja tekemään kattava lista eturyhmäänsä kuuluvista ihmisistä. Ehkäpä yhtä valtava urakka olisi listata yksityiskohtaisesti kaikki asiat, joita suomalaisuuteen puolueessa liitetään.
Periaatteellinen ja maailmankatsomuksellinen linjaus on kuitenkin tarpeellinen.
Joidenkin mielestä ei-suomalainen maahanmuuttaja muuttuu suomalaiseksi välittömästi saadessaan Suomen kansalaisuuden. Joidenkin muiden mielestä ei-suomalaisen maahanmuuttajan muuttuminen suomalaiseksi edellyttää passin lisäksi työntekoa nettoveronmaksajana, patrioottista eli isänmaallista tunnetta uutta kotimaata kohtaan tai vaikkapa varusmiespalveluksen suorittamista Suomessa. Joidenkin ihmisten mielestä kielitaidosta tai nimestä on mahdollista päätellä, onko henkilö suomalainen vai ei. Mielipiteitä on laidasta laitaan.
Suomalaisuuden käsite kärsii vakavan inflaation, jos yleisesti uskotaan, että kuka tahansa voi muuttua suomalaiseksi. Sellainen ajattelu voi edistää väestönvaihdosta.
Voiko ei-suomalainen maahanmuuttaja muuttua suomalaiseksi? Jos voi, niin miten se voi tapahtua? Nämä ovat tärkeitä kysymyksiä. Jos suomalaiset eturyhmäkseen ilmoittava kansallismielinen tai isänmaallinen puolue ei kerro näkemystään siitä, millaiset ihmiset ovat suomalaisia, puolue käytännössä antaa tilaa niille poliittisille ja metapoliittisille ryhmille, jotka ovat halukkaita julkaisemaan omia näkemyksiään suomalaisuudesta.
Jos puolueen sanoma on monitulkintainen, voi jokainen äänestäjä tehdä itselleen mieluisen tulkinnan. Taitavasti käytettynä monitulkintainen viestintä voi jopa ratkaista puolueelle vaalivoiton, mutta hintana on, että puoluetta äänestetään osittain keskenään ristiriitaisista syistä. Se ei ole ihanteellista eikä reilua.
Selkeä viestintä ja reilu peli ovat tärkeämpiä asioita kuin vaalien voittaminen. Politiikka on tunnetusti mahdollisuuksien taidetta, mutta tulkinnanvaraisuus sopii taiteeseen paremmin kuin politiikkaan.
Tuomas Tähti 