(Julkaistu Rahvaan marraskuussa 2018 ilmestyneessä numerossa 4/2018.)
Populismista on olemassa monenlaisia käsityksiä, koska on olemassa monenlaisia populisteja. Populismin määritelmästä ei vallitse yksimielisyyttä. Olen lukenut populismia kutsuttavan ainakin ideologiaksi, politiikan logiikaksi, viestintätaktiikaksi, mentaliteetiksi ja esiintymistyyliksi. Oxfordin tietosanakirjan mukaan populismi on ”politiikkalaji, joka väittää edustavansa tavallisten ihmisten mielipiteitä ja toiveita”. Havaintojeni perusteella pidän tuota tietosanakirjamääritelmää hyvänä. Tässä kirjoituksessa kerron, mitä populismiin tyypillisesti kuuluu, miten sitä voidaan käyttää ja mikä on populismikoneen polttoainetta.
Populisteja on politiikassa laidasta laitaan, eri maissa. Esimerkiksi taloudellisesti vasemmistolaiset populistit sanovat pääomaeliitin jättäneen kansan enemmistön markkinavoimien armoille. Euroopan unionin jäsenmaissa kansallismieliset populistit puolestaan sanovat EU-mielisen eliitin tukevan EU-liittovaltiota ja väheksyvän kansojen itsemääräämisoikeutta.
Yhteistä eri populistiryhmille on vastakkainasettelun kuvaileminen. ”Kansa vastaan eliitti” on populismin keskeistä sisältöä, samoin kuin kritiikki vakiintuneita valtarakenteita kohtaan.
Populisti voi olla arvoliberaali tai arvokonservatiivi. Arvoliberaali populisti vaatii tyypillisesti muutosta nykymenoon, jota hän kuvailee menneisyyteen jämähtäneeksi. Arvokonservatiivinen populisti vaatii muutosta nykymenoon, jota hän kuvailee ikäväksi poikkeustilaksi, josta pitäisi palata historialliseen normaalitilaan.
Yhteistä populisteille on kirjoitus- ja esiintymistyyli sekä muutama yleinen aihe. Kokonaisvaltaista ja yhteistä ideologiaa heillä ei ole, koska populismi on pikemminkin tyyli kuin ideologia. Populismin historia yltää politiikassa 1870-luvulle asti. Tuon vuosikymmenen jälkeen on ollut olemassa hyvin erilaisia populistisia puolueita ja muita liikkeitä.
Aiheesta kirjoittanut ja Suomessakin siteerattu Peter Wiles korostaa, että populismi on enemmän moraalista kuin ohjelmallista. Wilesin mukaan populismia ilmentää jokainen sellainen liike, joka perustuu tälle johtoajatukselle: ”Hyveen juuret ovat tavallisissa kansalaisissa, jotka muodostavat suuren enemmistön, sekä heidän kollektiivisissa traditioissaan.”
Pessimistisempiäkin sanavalintoja on tehty. Esimerkiksi Johanna Korhonen kuvailee populismia tällä tavalla pamflettiteoksessaan Kymmenen polkua populismiin: ”Populismilla tarkoitan tässä sellaista politiikan teon tapaa, jossa asiat pelkistetään yksinkertaisiksi vastakkainasetteluiksi ja jossa puhuja vetoaa kuulijan itsekkyyteen mieluummin kuin tämän yhteisvastuuseen.”
Niin tai näin, populismiin kuuluu vähäväkisen eliitin ja runsaslukuisen kansan intressi- ja elintasoerojen alleviivaaminen. Populistinen liikehdintä on siis protestitoimintaa. Kolmantena ryhmänä populistisissa puheissa voidaan mainita ”muut”, jotka eivät kuulu eliittiin mutta eivät myöskään ole kansan oletetun enemmistön kanssa samaa porukkaa.
Populistipoliitikot pyrkivät innostamaan kuulijoita kansanläheisellä ja tunteisiin vetoavalla esiintymisellä. He sanovat äänestäjille, ettei politiikan isokenkäisille ole syytä kumarrella, koska äänestäjä on poliitikon pomo.
Suuret tuloerot, työllisyyteen liittyvä epävarmuus ja turvallisuudentunteen heikentyminen ovat polttoainetta populismille. Ihminen voi tuskaisena pelätä työttömäksi joutumista, vaikka työsuhteen säilyminen olisi hyvinkin todennäköistä. Tuloerot herkistävät korvia populistisille puheille, vaikka tuloerot eivät kerro läheskään koko totuutta varallisuuseroista. Turvallisuudentunne voi heikentyä pelottelun seurauksena, vaikka varsinainen turvallisuustilanne ei muuttuisi. Mielikuvien vaikutus on suuri.
Populismi on enemmistöhakuista. Koska populismi pyrkii vetoamaan suureen ihmisjoukkoon, sen instanssit ovat erilaisia ajasta ja paikasta riippuen. Vallitseva kulttuuri, yhteiskuntarakenne ja elinolot vaikuttavat siihen, millaista populismia missäkin voidaan menestyksekkäästi harjoittaa. Eliittinä pidetyt ihmiset vaikuttavat – tahtomattaan – siihen, millaista eliitinvastaista protestointia maassa esiintyy.
Populismiin yhdistetään usein helppotajuinen suorapuheisuus. On tietenkin hyvä, että esimerkiksi monimutkaisista taloustieteellisistä asioista puhutaan julkisuudessa yleisesti ymmärrettävillä termeillä, mutta tieteellisen aineiston kansantajuistaminen ei ole populismia vaan popularisointia.
Populisti keskittyy väitteisiin ja saattaa jättää perustelut kuulijan oman selvittämisen varaan. Esimerkiksi taloudesta puhuttaessa populistiryhmä voi vaatia verohuojennuksia ja sosiaalitukien nostoa uhraamatta aikaa sen selittämiselle, miten nuo kaksi tavoitetta sovitetaan yhteen.
Populismiin kuuluu oman ajattelutavan väittäminen valtavirtaiseksi. Esimerkiksi Tony Halme hyödynsi tätä keinoa lahjakkaasti ja menestyi eduskuntavaaleissa. Tavoitteena on luoda mielikuva, että populisti on yksi ”meistä” ja että ”meitä” on paljon.
Populismiin liittyy eräitä ongelmia, joista mainitsen tässä kaksi. Ensinnäkin kansan tahdon mittaaminen on vaikeaa (tämä on myös demokratian ongelma). On tieteellinen tosiasia, että mielipidekyselyn tai äänestyksen tulos riippuu äänestystavasta sekä kysymysten sanamuodoista ja kehystämisestä.
Toinen merkittävä ongelma on, että populismi ei yleensä kannusta äänestäjiä heidän itsensä ja elämäntapojensa kehittämiseen. Ei-populistiset poliitikot uskaltavat pyytää tai jopa vaatia äänestäjiltä esimerkiksi lentomatkustamisen vähentämistä ympäristön hyväksi, vaikka tuollaisten toiveiden lausuminen veisi ääniä vaaleissa. Populismiin kuuluu tavallisuuden ylistäminen tai ainakin korostaminen.
Populistipoliitikon puheen asiasisältö voi olla yhtä hyvin totuudellista kuin valheellistakin. Populismissa on kyse muodosta eikä sisällöstä. Tästä johtuen populismi ei yksinään riitä minkään vakavasti otettavan poliittisen puolueen linjaksi. Populismi sopii mausteeksi, ei pääruoaksi.
Tuomas Tähti 