Jan Carlsson puhuu!

Tuomas Tähti haastatteli Jan Carlssonia sähköpostitse tammikuussa 2015.

TT (Tuomas Tähti): Pyydän sinua esittelemään itsesi lukijoille. Kuka olet ja mitä teet?

Jan Carlsson (Helsinki 2014). Kuvaaja: Tuomas Tähti.

JC (Jan Carlsson): Jan Carlsson, 43-vuotias yksityisyrittäjä Helsingistä.

TT: Mitä yrityksesi tekee?

JC: Yrityksemme Hellsinki Rock Shop myy Internetissä virallisia/aitoja bändipaitoja ja muita fanituotteita. Meillä on myös kivijalkamyymälä Albertinkadulla Helsingissä.

TT: Musiikkialan eri osa-alueet ovat jo jonkin aikaa olleet suuressa rakenteellisessa murroksessa. Miten tämä näkyy konkreettisesti Suomessa vuonna 2015?

JC: Tullaan näkemään yhä enemmän konkursseja ja lopettamispäätöksiä. Toki tulee varmasti myös uusia ideoita ja yrittäjiä. Tulemme myös näkemään joitakin fuusioita, joissa firmat pistävät voimansa yhteen saadakseen tappiokierteen pysäytettyä. Ainakin tämä vuosi mennään vielä huonompaan suuntaan, eikä muutosta parempaan ole edes näkyvissä.

TT: Eräs syy fyysisten levyjen myynnin laskuun on tietenkin laiton Internet-lataaminen. Mitä muita syitä näet levymyynnin tilanteelle?

JC: Kyllä ne suurimmat ovat omasta mielestäni Spotifyn ja iTunesin tyyliset palvelut. Kuinka moni käyttäjä oikeasti maksaa esim. Spotifyn palveluista? Melko harva tietääkseni. Monet myös sanovat ostavansa fyysisen levyn, jos levy osoittautuu Spotify-kuuntelulla hyväksi. Tätä väittämää minä epäilen kyllä vahvasti. Miksi mennä ostamaan levy, jos se on jo hallussa ilmaisena? Asiakkaat ostavat iTunes-palvelusta vain ”hittibiisejä” eli artistin levyltä myydään vain 1–3 biisiä. Tällä menetelmällä tuhotaan albumikokonaisuuden merkitys ja pakotetaan artistit tekemään simppeleitä radiohittibiisejä, joita maksava yleisö haluaa. Miksi esim. iTunes ei voisi myydä vain ja ainoastaan kokonaista albumia vaikkapa kuuden dollarin hintaan? Näin saataisiin enemmän rahaa artisteille ja albumikokonaisuus korostuisi.

TT: Norjalaisyhtye Röyksopp ilmoitti viime vuonna, ettei se enää julkaise kokonaisia levyjä, vaan tyytynee tästä lähtien yksittäisten biisien yms. julkaisemiseen. Uskotko tällaisen toimintatavan yleistyvän?

JC: Tämä on ollut jo muutaman vuoden ajan se trendi, johon ollaan menossa. Julkaistaan esim. neljä biisiä kerralla, joten levy tulee markkinoille 3–4 eri osassa. Tavallaan ihan OK idea, mutta auttaako se mitään? Tuskinpa.

TT: Aiemmin ei ollut kovinkaan harvinaista, että nuoret ostivat uusien yhtyeiden levyjä kansitaiteen perusteella. Miten nuoret löytävät uudet artistit näinä aikoina?

JC: Nykyään suurin osa nuorista taitaa löytää uudet artistit sosiaalisen median kautta kavereiltaan tai sellaisten videolinkkien kautta, joiden yhteydessä hehkutetaan, kuinka monta tuhatta kertaa kyseinen video on jo nähty.

TT: Aktiivinen radiosoitto pystyi menneinä vuosina nostamaan jopa Janos Valmusen musiikin niin suosituksi, että levyt loppuivat Helsingin liikkeistä. Onko radiolla yhtä suurta voimaa enää nykyään?

JC: Radio on menettänyt merkityksensä lähes kokonaan siitä syystä, että radioasemat lähettävät yhä enemmän puheohjelmia. Musiikkia tulee aika vähän ja uutta musiikkia todella vähän. Suurin osa pääkanavista suoltaa samoja biisejä viikosta toiseen. Radiota kuunnellaan nykyään vain autossa matkalla töihin ja työpaikalla. Nyt on toki perustettu nettiradioita, jotka on kohdennettu johonkin tiettyyn genreen ja se on hyvä asia.

TT: Miten musiikkialan murros vaikuttaa fanituskulttuuriin?

JC: Juuri fanitus on häviämässä. Ei Spotify pysty luomaan oikeita faneja! Miten joku muka voi ryhtyä Fanittamaan tekstiriviä, jolla lukee Iron Maiden ja jonka vieressä on 4 x 4 cm kuva kannesta. Kyllä ”tykkääjiä” voi saada, mutta fanitus on eri asia. Fanituksessa on tärkeää nähdä koko juttu: levynkannet, bändin imago, biisien sanat jne. Tällöin henkilö innostuu bändistä, käy keikoilla, ostaa levyjä ja ryhtyy etsimään bändin harvinaista materiaalia. Nyt kaikki on parin napinpainalluksen päässä. Siitä puuttuu mystisyys ja metsästämisen tunne. Se, että kuuntelee kännykällä Spotify-palvelusta kymmenen miljoonaa satunnaista biisiä, ei ole kovin hyvä pohja päästä fanittamaan yhtään mitään. Käyttäytymiseen taas vaikuttaa sosiaalinen media, kuten Facebook ja Twitter. Nyt oletetaan, että kaikki starat ovat vähän kuin kavereita ja että heidän on pakko julkaista koko ajan typeriä tapahtumiaan kaikille faneille. Sosiaalinen media on tuonut tähdet ja bändit ehkä vähän liiankin lähellä meitä. Monet odottavat, että artistit ovat valmiita vastaamaan kaikkien henkilökohtaisiin kysymyksiin.

TT: Äänitteiden myyminen (digitaalinen myynti mukaan luettuna) muodostaa alle kymmenen prosenttia Suomen musiikkialan taloudellisesta kokonaisarvosta. Suurin tulonlähde on edelleen elävä musiikki. Mutta täyttyvätkö keikkapaikat enää samoin kuin ennen? Jos eivät, mistä tämä voi johtua?

JC: Keikkatarjontaa on aivan liikaa, kun otetaan huomioon Suomen pieni koko. Itse käyn todella paljon keikoilla (100–150 keikkaa vuodessa) ja olen huomannut, että neljän viimeksi kuluneen vuoden aikana ovat yleisömäärät laskeneet aivan huomattavasti. On paljon keikkoja, joissa on 30–60 ihmistä paikalla. Se ei ole kovin kannattavaa toimintaa kenellekään. Monella klubilla on aivan liian myöhäiset soittoajat ja ehkä myös liialliset lippuhinnat. Monien klubien ja keikkapaikkojen kannattaisi ryhtyä miettimään uusia ideoita ja lähestymistapoja.

TT: Mitä korjaavia toimenpiteitä voitaisiin tehdä taloudellisissa vaikeuksissa olevien keikkapaikkojen pelastamiseksi?

JC: Omasta mielestäni yksi hyvä idea olisi soittoaikojen aikaistaminen radikaalisti. Arki-iltoina keikat voisivat alkaa jo klo 19:00 ja soittaminen voisi olla ohi jo klo 21:00. Monet töissä käyvät ihmiset ehtisivät takaisin kotiin hyvissä ajoin ja jos joku haluaa jatkaa bailaamista ja klubikaljan myymistä, niin voisihan sinne sitten buukata jonkin toisen tapahtuman, joka alkaa klo 22:00 jälkeen. Näin saataisiin kaksikin tapahtumaa illalle, jos niin halutaan. Tämä varmasti voisi elävöittää live-musiikin arvostusta.

TT: Pidätkö todennäköisenä, että fyysisten CD-levyjen julkaiseminen (muussa kuin promotointitarkoituksessa) loppuu kokonaan?

JC: En usko, että CD-levyjen julkaiseminen loppuu vielä. Kyllä tässä vielä 3–5 vuotta tullaan levyjä julkaisemaan, mutta toki niitä tullaan julkaisemaan koko ajan yhä vähemmän, koska myyntimäärät ovat niin vähäisiä. Nyt puhutaan, että vinyyli olisi pelastus ja niitä julkaistaan suhteellisen paljon, mutta aika harva niitäkään ostaa. Nyt ei puhuta kovinkaan suurista määristä ja onko siinä mitään järkeä, että kaikki pitää julkaista vinyylinä ja että vanhoista vinyyleistä tehdään uusintapainoksia? Itse en aio koskaan ostaa/käyttää mitään Spotifyn tai iTunesin kaltaista palvelua, vaan ostan levyni aina CD- tai vinyylimuodossa. Jos niiden julkaiseminen tullaan joskus lopettamaan kokonaan, aion kuunnella vain jo omistamiani levyjä.

TT: Käsitellään seuraavaksi hieman Suomen musiikkilehtiä. Vuosi sitten Rytmi, joka omien sanojensa mukaan oli maailman kolmanneksi vanhin yhtäjaksoisesti ilmestynyt musiikkijulkaisu, sulautettiin Soundiin. Vähän aikaa sitten loppui Suen ilmestyminen. Lehteä kustantaneen Suezine-yhtiön mukaan syyt lopettamiseen olivat yleinen talouden alavire sekä printtimedian hankaluudet muuttuneessa mediaympäristössä. Kaiken muun lisäksi Rumbaa julkaistaan tänä vuonna vain viisi numeroa. Rumban mukaan tämä johtaa siihen, että jokainen numero voidaan räätälöidä entistä tarkemmin omaksi teemalliseksi kokonaisuudekseen. Pidätkö tätä printtimedian teemaräätälöintiä varteenotettavana nousumahdollisuutena, vai jatkuuko paperille painettujen musiikkilehtien alamäki?

JC: Kyllä printtimedia on tulossa tien päähänsä. Se johtuu pelkästään Internetistä, jonka kanssa printtimedia ei pysty kilpailemaan. Netti suoltaa uutisia nopeasti ja uusia videohaastatteluita löytyy YouTubesta todella paljon. Toki räätälöinnillä ja teemajutuilla saadaan lukijoita, mutta vain jostakin yksittäisestä marginaaliryhmästä.

TT: Käyt vuosittain yli sadalla keikalla ja kuuntelet musiikkia jatkuvasti. Vieläkö hyvät keikat tai uudet levyt pystyvät luomaan yhtä suuria positiivisia elämyksiä kuin ollessasi nuorempi?

JC: Toki edelleen saan suuria elämyksiä joillain keikoilla ja uusia levyjä kuunnellessani, mutta koska tarjontaa on aivan liikaa, ovat isot elämykset yhä harvemmassa. Kun kuuntelee musaa periaatteessa noin kymmenen tuntia päivässä, niin kaikkihan on jo tavallaan kuultu moneen kertaan, mutta jostain kumman syystä ne henkilökohtaiset suosikkibiisit saavat aina syttymään kerta toisensa jälkeen.

TT: Mikä on merkittävin unelmasi?

JC: Itselläni ei ole koskaan ollut mitään suuria unelmia. Se, että saan tehdä töitä sen musiikin parissa, josta tykkään ja että saan siitä elantoni, on aivan riittävä asia minulle.