(Lähetin tämän kirjoituksen Helsingin Sanomien ja Turun Sanomien toimituksille kesäkuun 2012 alussa. Teksti julkaistiin Helsingin Sanomissa 9.6.2012 ja Turun Sanomissa 1.7.2012.)
Suomen kaikilla eduskuntapuolueilla on nuoriso- ja naisjärjestöjä. Nuorisojärjestöjen olemassaololle on järkevät perustelut: niiden puitteissa nuoret kyvyt voivat tutustua poliittisen toiminnan käytäntöihin ja hankkia sellaista tietotaitoa, josta on heille myöhemmin hyötyä varsinaisen puolueen aktiviteeteissa ja yhteiskunnallisissa luottamustoimissa. Joillekin poliittisia ensiaskeleitaan ottaville nuorille kynnys toimia nuorisojärjestössä saattaa myös olla matalampi kuin kynnys muuhun, kenties etäisemmältä vaikuttavaan poliittiseen toimintaan.
Puoluepoliittisten naisjärjestöjen tarpeellisuus 2010-luvun Suomessa sen sijaan on vähemmän ilmeistä. Historiallisesti naisasialiikkeelle eri muodoissaan on ollut järjellistä kysyntää aikoina, jolloin sukupuolten välinen tasa-arvotilanne oli Suomessa huonompi kuin nykyään. Ensimmäisen aallon feministit, jotka 1800-luvun loppupuolella vaativat sukupuolten yhdenvertaisia kansalaisoikeuksia, tekivät arvokasta työtä. 1900-luvulla toisen aallon feministit kiinnittivät eri maissa huomiota esim. miesten ja naisten eriarvoiseen kohteluun työpaikoilla. En missään nimessä kiistä yhteiskunnallisten naisjärjestöjen merkitystä näissä asioissa, mutta kun päätavoitteet on saavutettu, minkä tahansa liikkeen työskentely voi taantua itsetarkoitukselliseksi näennäistoiminnaksi. Tämä koskee sekä puoluesidonnaisia että sitoutumattomiakin järjestöjä.
Jos puolueella on naisjäsenille tarkoitettu yhdistys mutta ei vastaavaa miesyhdistystä, eikö tämä implikoi, että puolueen jäsen on lähtökohtaisesti mies ja naisjäsenet ovat poikkeusyksilöitä? Vai onko puolueessa hyvä veli -verkosto, jonka vastavoimaksi tarvitaan naisverkosto? Näissä katsannoissahan naisjärjestön olemassaolo kääntyy mielikuvatasolla puoluetta itseään vastaan.
Ainakin yhdellä eduskuntapuolueella on naisjärjestön lisäksi myös aktiivinen miesliike. Jos kuuluisin kyseiseen puolueeseen, pysyisin tietoisesti erossa sen miesyhdistyksestä. Miehiä syrjivistä poliittisista epäkohdista, kuten vain miehiä koskevasta varusmiespalveluksen tai siviilipalveluksen pakollisuudesta, voi mainiosti keskustella ilman erillistä sukupuolen perusteella ryhmittäytynyttä klubiakin.
Toisin kuin monet muut valtiot, Suomi on onneksi edennyt tasa-arvon kehittämisessä jo niin pitkälle, että sukupuolen politisoiminen luo lähinnä tarpeettomia vastakkainasetteluja tilanteissa, joissa olisi parasta kokoontua saman yhteisen pöydän ääreen keskustelemaan.
Tuomas Tähti 