Uuden ajan esiintyjät

Musiikkielämys – kuten mikä tahansa muukin kulttuuriarvostelma – muodostuu tunne-, järki- ja tiedostamattomin perustein. Kun ihmisiltä kysytään, miksi he pitävät juuri jostain tietystä artistista enemmän kuin toisesta (samantyylisestä), ensimmäiseksi kuultava vastaus on usein tämänkaltainen: ”Se on vaan niin hyvä ja saa minut tuntemaan oloni hyväksi!” Vastauksen informaatiosisältö on minimaalinen, mutta siitä käy kuitenkin ilmi esiintyjän kyky vaikuttaa tunteisiin, mikä puolestaan liittyy kiinteästi aivojen kemiallisiin ominaisuuksiin. Uusimpien tutkimustulosten mukaan aivoissa vapautuu äkillisesti dopamiinia, kun ihminen kuuntelee suosikkimusiikkiaan. Monet ovat tosin varmasti arvanneet tämän tutkimattakin. Helsingin Sanomat uutisoi tuoreesta tutkimuksesta raflaavalla otsikolla: ”Tutkimus: Musiikki iskee aivoihin kuin huume” (HS 12.1.2011). Lehden mukaan kyseessä on ensimmäinen kerta, kun dopamiinin on havaittu säätelevän abstraktiin tai esteettiseen kokemukseen liittyvää mielihyvää.

Järkiperusteet pystymme ilmaisemaan suullisesti tai kirjallisesti siten, että keskustelun toiselle osapuolelle välittyy selkeä käsitys siitä, miksi arvostamme jonkun artistin musiikkia. Jos kerromme vain, mitä musiikkielementtejä arvostamme, kyseessä on edelleen tunnepohjainen arvostelma. Arvostelman pukeminen sanoiksi ei siis tee siitä järkipohjaista, mikäli varsinainen perustelu jää puuttumaan. Esimerkki hyvästä järkiperusteesta: ”Pidän King’s Singers -lauluyhtyeestä, koska heidän a cappella -esityksissään soittimet onnistutaan korvaamaan laululla, mikä osoittaa ihmisäänen monipuolisuuden.” On silti todettava, että arvostelman taustalla on subjektiivinen näkökanta, jossa huolellisesti toteutettu a cappella -musiikki nostetaan lähtökohtaisesti soitinmusiikin yläpuolelle. Logiikkaan viittaamalla on hankalaa saada keskustelukumppani ajattelemaan musiikista samalla tavalla.

Tiedostamaton on termi, jonka varomaton käyttö saa psykologit lähettämään kirjoittajalle tuohtuneita palautteita. Rohkenen kuitenkin kutsua musiikkiarvostelmien tiedostamattomiksi perusteiksi sellaisia näkemyksiä ja kokemuksia, jotka ovat osa mielensisältöämme mutta joita emme havaitse. Laulun sanat saattavat miellyttää kuulijaa kertomalla asioista tai tapahtumista, joista kuulija pitää alitajuisella tasolla. Taideteoksissa saattaa myös olla tarkoituksellisesti luotu ”virtuaalisen tekstuurin” taso, joka huomaamattomasti välittää kokijalle erilaisen viestin/tarinan kuin tietoisesti havaittava kerronnallinen taso. Tämä lienee elokuvissa huomattavasti yleisempää kuin musiikissa. Tiedostamattomia arvostelmaperusteita voidaan käytännössä pitää tunne- ja järkiseikkojen erikoistapauksina. Myöhemmin tässä kirjoituksessa mainitsen enää järki- ja tunneperusteet.

Se, saako artisti suosiota enemmän järkeen vai tunteisiin vaikuttamalla, nähtäneen parhaiten konserteissa. Yleisön käyttäytyminen ei anna tietoa pelkästään yleisön jäsenistä, vaan myös esiintyjästä. Kärjistäen voidaan sanoa, että artisti kerää ympärilleen itsensä näköisen kuulijajoukon. Väitteessä on tietysti liioittelun makua, sillä yhtyeet vaikuttavat eri yksilöihin eri tavoilla ja tekevät mahdollisesti vaikutuksen sekä tunnetasolla että älyllisesti. Ihailijat saattavat myös ymmärtää laulujen merkitykset erilaisella tavalla kuin niiden kirjoittaja. Kokonaan oma lukunsa ovat festivaalit, joilla monet käyvät katsomassa sellaisiakin esiintyjiä, joiden musiikista eivät erityisemmin pidä.

Ensisijaisesti tunnetasoon vetoavia yhtyeitä on 13 tusinassa (ja omista suosikeistani taitaa suurin osa kuulua siihen joukkoon). Toisesta ääripäästä nousee sen sijaan pikaisesti ajatellen mieleeni vain yksi todella tunnettu edustaja: Kraftwerk. Näin heidän esiintyvän puolitoista vuotta sitten Helsingissä. Musiikki ei näyttänyt herättävän yleisössä suuria tunteita, sillä eturivissäkin ihmiset seisoskelivat ilmeettöminä ja hievahtamatta, samoin kuin yhtyeen jäsenet lavalla. Yleisön runsaslukuisuus selittyikin ennen muuta sillä, että Kraftwerk kuuluu elektronisen musiikin nokkelimpiin pioneereihin. Heidän musiikkinsa vaikuttaa eri tasolla kuin useimpien listaykkösten ja sanoituksetkin tyytyvät usein kuvailemaan teknisiä innovaatioita. Moni oli valmis maksamaan kohtalaisen summan siitä, että näki neljän miehen seisovan paikallaan kuin mallinuket. Kraftwerk onkin aiheellisesti vitsaillut saattavansa joskus järjestää kiertueen, jolle ihmisten sijasta lähetetään esiintyjiksi nukkeja tai robotteja. Pienemmässä mittakaavassa tämä on jo vuosikausia ollut todellisuutta, sillä jokaisella keikalla Kraftwerkin jäsenet poistuvat lavalta juuri ennen vanhan ja tunnetun ”The Robots” -laulun esittämistä ja tilalle tuodaan neljä robottia, joilla on aitojen muusikoiden kasvonpiirteet. Robotit vaikuttivat Helsingissä itse asiassa eloisammilta kuin varsinaiset esiintyjät, sillä koneet sentään liikuttivat käsiään ja käänsivät päätään.

”The Robots” -laulun päätyttyä havaitsin seikan, jonka kautta pääsen tämän kirjoituksen varsinaiseen aiheeseen: yleisö taputti. Kaikki taputtivat. Minäkin. Se saattaa tuntua itsestään selvältä, mutta on tarkemmin ajatellen hyvin kiintoisa reaktio. Mille yleisö osoitti suosiotaan? Lavallahan oli vain elottomia ja aistittomia koneita. Laulu ei myöskään ollut illan viimeinen, joten taputukset eivät kohdistuneet esitykseen kokonaisuutena. Kokemus tuntui erittäin jälkiteolliselta: robotit ovat kulkeneet pitkän matkan tehtaiden liukuhihnoilta konserttilavoille. Suomalaisyleisö on blogeissa ja keskustelupalstoilla jopa kehunut ”The Robotsin” esittämistä illan kohokohdaksi; erottuihan se illan muusta ohjelmistosta selvästi. Josef Čapek tuskin aavisti robotti-sanaa kehittäessään, että alle sata vuotta myöhemmin ihmiset osoittavat suosiota koneille, joita hän kutsui työläisiksi ja automaateiksi.

Robottiensa avulla Kraftwerk ”irrottaa” äänen esiintyjästä eli visuaalisen lavahuomion keskipiste ei osallistu musiikin tuottamiseen mitenkään. Samasta ideasta on kuitenkin 2000-luvulla kehitelty vielä pidemmälle viety versio: Vocaloid-konsertit.

Vocaloid on Yamahan kehittämä laulusyntetisaattori, joka mallintaa lauluja sanojen ja melodioiden perusteella. Samplaamalla jonkun ihmisen ääntä voidaan ohjelmistolla luoda keinotekoinen lauluääni. Kun sen yhteyteen tehdään vielä tietokonemallinnettu animaatiohahmo, jonka huulet liikkuvat musiikin tahdissa, on virtuaalinen laulaja valmis. Eräs tunnetuimmista Vocaloid-artisteista on saanut nimen Miku Hatsune. Hahmon on kehittänyt Crypton Future Media. Ilmestyessään markkinoille Miku-ohjelmisto oli niin suosittu, ettei kysyntään pystytty aluksi vastaamaan.

Vocaloid-syntetisaattori on ainakin periaatteessa tarkoitettu ammattilaiskäyttöön ja se luo uudenlaisia työskentely- ja kokeilumahdollisuuksia muusikoille. Vocaloidilla voidaan tuottaa lauluja, joiden esittämiseen normaali tai hieman epätavallinenkaan ihminen ei kelvollisesti pysty. Mutta mitä sitten ovat Vocaloid-konsertit?

Miku Hatsune, jonka laulut on luotu ääninäyttelijä Saki Fujitan ääntä samplaamalla, on keikkaillut mm. Tokiossa, Singaporessa ja Saitamassa. Viime vuonna julkaistiin eräästä konsertista niin Blu-ray, DVD kuin CD:kin. Mikun keikoilla soittajat ovat ihmisiä, mutta päätähti eli laulaja itse näytetään lavan edustalle sijoitetulla kuvapinnalla. Yleisön nähtäväksi ei tarjota enää robottejakaan, vaan esiintyjä on abstraktimpi entiteetti: pelkkä aineeton animaatio.

Idea on sinänsä mielenkiintoisen kokeilullinen, mutta tällaiset esitykset kärsivät nopeasti inflaation. Lihaa ja verta oleva artisti voi esiintyä vain yhdessä paikassa kerrallaan, mutta Mikun konsertteja voidaan järjestää vaikka kaikissa maailman maissa samana iltana. Lisäksi vocaloid-hahmon ura voi teoriassa kestää vaikka tuhat vuotta, eikä hahmo koskaan väsy kiertueisiin. Vocaloid-konsertit edustavat musiikkiteollisuuden massatuotantokehitystä toistaiseksi äärimmäisimmässä muodossaan.

Mikä saa ihmisen ostamaan lipun Vocaloid-konserttiin? Uutuudenviehätys? Rajojen rikkominen? Vai ilmeneekö kuulijan mielessä animaatiohahmoon kohdistuvaa ihmisenkaltaistamista? Hahmothan on laadittu varsin inhimillisen oloisiksi. Eräissä Vocaloid-laulujulkaisuissa on kuultavissa jopa ”laulajien” sisäänhengitysääniä, jotka nykyään usein poistetaan lihaa ja verta olevien laulajien studioäänityksistä suurella vaivalla.

Mm. YouTube-videosivustolla useat Mikun kuuntelijat ovat kirjoittaneet konserttivideoiden yhteyteen kommentteja, joissa toivotaan Mikun esiintyvän muuallakin kuin Aasiassa. Videoiden katsojille ei riitä, että he näkevät esityksen esim. kotiteatterilaitteiston avulla, vaan he haluavat nähdä Mikun juuri siellä, missä hän/se esiintyy. Näiden kommenttien kirjoittajat paljastavat implisiittisesti käsityskykynsä rajallisuuden. Miku esiintyy kulloinkin täsmälleen siellä, missä Miku-hahmo liikkuu ruudulla musiikin tahdissa. (Soittajat ovat asia erikseen, mutta kiertuetoiveet eivät kohdistukaan heihin.) Lavalla sijaitsevan animaation ihmisenkaltaistus on siis selvä fakta, olettaen että Mikun kuulijakunta ei käy keikoilla pelkästään suuren yleisömäärän luoman tunnelman vuoksi.

Ihmisenkaltaistus on toki lähes välttämätön edellytys animaatiolle elinvoimaisena taidemuotona. Fiktiiviset, ihmismäisesti käyttäytyvät animaatiohahmot eivät ole mielenkiintoisia, ellei katsoja mielessään inhimillistä niitä. Animaatiohahmot kuitenkin asemoituvat ympäristöön, joka on täysin eristetty katsojasta. Tällöin kokonaisuus on potentiaalisesti johdonmukainen omien premissiensä pohjalta ja voi tarjota katsojan mieltä kehittäviä virikkeitä. Vocaloid-konsertit sen sijaan voidaan nähdä yrityksenä siirtää kuvitteellinen hahmo reaaliseen ympäristöön. Konserttiyleisölle muodostuu illuusio interaktiiviseen tarinankerrontaan osallistumisesta, vaikka he eivät ole minkäänlaisessa vuorovaikutuksessa ”laulajan” kanssa. Esiintyjä ei reagoi ympäristöönsä, vaan toistaa tietokoneelle tallennettuja sanoja mekaanisesti ja vailla tunnetta. Ajatuksista nyt puhumattakaan.

Missä olemme törmänneet tähän ilmiöön aiemmin? Vocaloid-poliitikkoja nähdessämme. Kun poliitikko lausuu avustajansa kirjoittamaa puhetta äänestäjäjoukolle lukien tekstiä teleprompterista, hänen esiintymisensä eroaa Vocaloid-hahmosta vain laulamisen puuttumisen osalta. Tällaiset päättäjät voitaisiin aivan hyvin korvata yksinkertaisilla koneilla, joilla ei ole edes tekoälyä. Se jos mikä olisi loogista jatkoa kehitykselle, joka on vienyt koneita tehtaista ja työpaikoista esiintymislavoille ja levymyyntilistoille. Samalla se edustaisi tunteiden voittoa järjestä. Sitähän monet näyttävät haluavan.

Mainokset
Kategoria(t): 2011, blogi, suomeksi Avainsana(t): , , , , , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Please log in using one of these methods to post your comment:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s