(Julkaistu Uutiskynnyksessä 5.12.2009.)
Helsingin Vanhan ylioppilastalon musiikkisalissa on hiljaista marraskuun viimeisen päivän aamuna. Yksi kerrallaan paikalle saapuu kuitenkin toimittajia ja valokuvaajia, jotka edustavat varsin monenkirjavaa tiedotusvälinejoukkoa. Muutamat silmäilevät kirjoja, joiden julkistamistilaisuus on alkamaisillaan. Kun Suomeen juuri saapunut professori Slavoj Žižek astuu saliin, on istumapaikan löytäminen toimittajien keskeltä jo vaikeaa.
Slavoj Žižek on huomiota herättävä persoona niin puheiltaan kuin ulkoasultaankin. Tämä 60-vuotias slovenialaismies tunnetaan ainakin filosofina, kulttuuriteoreetikkona, psykoanalyytikkona ja entisenä presidenttiehdokkaana. Ulkoisesti hän tekee luennoidessaan omalaatuisen vaikutelman epävirallisilla asuillaan ja lähes taukoamattomalla käsien huitomisella. Vaikka Žižek inhoaa kirjoittamista ja pyrkii välttelemään sitä, on hän kirjoittanut yli 40 kirjaa. Nyt julkaistaan suomeksi kaksi hänen tekstejään sisältävää teosta, joista Politiikkaa, idiootti! on koottu lyhyistä pamfleteista suomalaisvoimin, kun taas Pehmeä vallankumous on politiikkaa, taidetta ja psykoanalyysiä toisiinsa sekoittava, huomattavasti laajempi kirjoituskokoelma.
Kirjojen julkistamistilaisuudessa Žižek haluaa kiinnittää huomiota viimeaikaiseen talouskriisiin ja maailman poliittiseen kehitykseen. Käytännössä hän ei kuitenkaan pysy samassa teemassa montaa minuuttia kerrallaan, vaan poukkoilee nopeasti asiasta toiseen. Hitchcockin elokuvia ja inhimillisten perusarvojen uudelleenarviointia käsitellään peräkkäisissä virkkeissä. Kun eräs lehtimies esittää Žižekille kysymyksen, tämä kulkeutuu vastauksessaan niin kauas varsinaisesta aiheesta, että kaikki paikallaolijat nauravat miehen lopulta kysyessä toimittajalta: ”No, vastasikos tämä kysymykseesi?” Perusviesti on kuitenkin selvä: kommunismia kannattava Žižek haluaa varoittaa nykyvasemmiston eri ryhmiä niiden omaan kehitykseen liittyvistä riskeistä ja ohjata niitä oikeaksi katsomalleen raiteelle. Puheen motiivina on halu tarjota poliittiselle vasemmistolle eväitä itsensä uudelleenkouluttamiseen. 2000-luvulla Žižek on noussut kansainvälisesti tunnetuksi ajattelijaksi, joten lienee paikallaan, että muutkin kuin kommunistit tutustuvat hänen katsaukseensa siitä, mitä ongelmia vasemmistolla on kohdattavanaan ja millainen on maailman talouspoliittinen tulevaisuus.
Žižek aloittaa muutamilla historiaan liittyvillä huomioilla. Hän korostaa stalinismin painajaismaisuutta ja toivoo, että tulevaisuudessa sen nousuun johtaneet seikat ja teoreettinen olemus onnistutaan selittämään nykyistä kokonaisvaltaisemmin. Marxin ajattelutavassa Žižek sen sijaan näkee hyviä puolia, mutta ei epäröi esittää kritiikkiäkään. Esimerkiksi Bill Gatesin kaltaisten miljardöörien varallisuutta vanhat marxilaiset teoriat eivät sellaisinaan kykene selittämään. On tavallaan ironista mutta silti uskottavaa, että 1970-luvulla Žižek joutui lähtemään Ljubljanan yliopistosta, kun hänen lopputyönsä todettiin liian epämarxilaiseksi. Hän ei ole mikään aivan tyypillinen kommunisti, vaan mm. kehottaa vasemmistoa suhtautumaan nykyistä myönteisemmin USA:n rooliin ”maailmanpoliisina” ja arvostelee kommunistien hellimää ideaa kansalaispalkasta.
Puheessaan Žižek kritisoi pikemminkin uskoa globaalin kapitalismin jatkuvaan pysyvyyteen kuin kapitalismia sinänsä. Yhteiskuntajärjestelmiä voidaan verrata suuriin taiteilijoihin, joiden tuotanto kulkee määrätietoisesti tiettyä lakipistettä kohti ja tyrehtyy sen saavutettuaan tarjoamatta enää mitään uutta. ”Kuten Sibeliukselle kävi Tapiola-teoksen valmistuttua”, Žižek huomauttaa. Samaan tapaan hän katsoo liberaalin kapitalismin tulleen tiensä päähän, mutta pitää vasemmiston reagointia tilanteeseen liian hitaana. Eräät vasemmistoryhmäthän toivovat, että nykyään vallitsevan talouspolitiikan ydin säilyy sinänsä ennallaan, mutta saa ”ystävälliset ihmiskasvot” eli jonkinlaisen helposti lähestyttävän käyttöliittymän. Mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan. Žižek pitää todennäköisempänä, että maailma kulkee kohti autoritaarista kapitalismia. Kärjistyksistään tunnettu filosofi ei kuitenkaan povaa nykyisen järjestelmän yhtäkkistä romahdusta, vaan arvelee siirtymän tapahtuvan vähän kerrallaan. Muutosnopeudesta riippumatta oleellisinta on havaita, että historia ei ole päättynyt, kuten Francis Fukuyama on vuosikausia väittänyt.
Autoritaarinen kapitalismi, jossa demokratiaa harjoitetaan korkeintaan ”näön vuoksi”, on jo nykyään todellisuutta nimellisesti kommunistisessa Kiinassa. Kiinan toiminnassa Žižek näkee runsaasti ongelmia, joista erityisen voimakkaasti nousee esiin Afrikassa harjoitettava uuskolonialismi. Toisaalta Žižek kutsuu Kiinan yhden lapsen politiikkaa osittaiseksi onnistumiseksi. Kiina on taloudellisesti pääsemässä lännen niskan päälle pelaamalla länsimaiden omaa finanssipeliä kollektiiviseen ajattelutapaan sovitetuilla säännöillä. Siinä missä lännessä käydään keskustelua geenimanipulaation ja kantasolututkimuksen kaltaisista asioista, Kiinassa ryhdytään rivakasti kehittely- ja kaupallistamistyöhön. Žižek tiivistää, että lännen liberalismi johtaa jähmeyteen ja Kiinan kollektiivisuus dynaamisuuteen. Hän ei lainkaan usko eräiden tutkijoiden esittämään tulevaisuudenkuvaan, jonka mukaan Kiinasta tulee ajan myötä Euroopan maita muistuttava liberaali, yksilön oikeuksia korostava maa. Muutospaine tähän suuntaan on vähäinen jo siitäkin syystä, että Kiina ei ota länsimaista kantautuvaa ihmisoikeus- ja muuta kritiikkiä vakavasti. Žižek viittaa kiinalaisilta ystäviltään kuulemiinsa tietoihin ja kertoo Kiinan valtion olevan paljon huolestuneempi esim. työntekijöiden halukkuudesta järjestäytyä ja perustaa ammattiliittoja.
Žižek siirtyy Kiinasta Italiaan, missä oikeistoryhmät ovat viime vuosina organisoineet huolestuneista kansalaisista koostuvia aseistamattomia turvallisuuspartioita. Niiden tarkoituksena on kulkea kaduilla valvomassa järjestystä. Ryhmien asemaa on ajan myötä virallistettu, mutta vapaaehtoispartioiden toimintavaltuudet eroavat edelleen merkittävästi koulutettujen poliisien oikeuksista. Vasemmiston valtaosa, samoin kuin Italiassa vaikutusvaltainen Vatikaani, suhtautuu turvallisuusryhmiin nuivasti, koska yhtenä motiivina niiden perustamiselle on ollut maahanmuuttajien suhteellisesti korkea osuus rikollisuudesta. Žižek yksinkertaistaa tilannetta ja asettuu kriitikoiden kannalle kuvaillen katupartioiden olemassaoloa ongelmalliseksi. Hän jättää puhuessaan tyystin huomioimatta ne realiteetit, joiden vuoksi ryhmiä on alun perin ryhdytty perustamaan.
Lännessä Žižekin huomio kiinnittyy katupartioiden ohella mediaan ja elokuviin. Uutisissa voidaan ensin kertoa suuren siviilijoukon kuolleen tulitaistelussa, minkä jälkeen näytetään kuvaa yhdestä eloonjääneestä pikkulapsesta, joka ”varastaa show’n” varsinaiselta uutiselta ja joka nostetaan toivon, ihmisyyden sekä selviämisen symboliksi. Ilmiö on tuttu varsinkin USA:ssa. Tällaiset reportaasit, samoin kuin Hollywoodin katastrofielokuvat, joissa tarinan sankari jää henkiin muiden kuollessa, välittävät Žižekin mukaan tulevaisuuteen valmistelevaa mielikuvaa siitä, että kriisitilanteessa kaikkia ihmisiä ei voida pelastaa. Enemmistön tuhoutuminen esitetään Hollywoodissa suurten mullistusten väistämättömänä ja luonnollisena piirteenä. Havainto yleistyy laajemmaksi ilmiöksi: elokuvia analysoimalla voidaan reaaliajassa havaita, minkälaisia vaikutteita yhteiskuntaan pyritään ajamaan.
Ei liene yllättävää, että Žižekillä on sana sanottavana myös nationalismista. Hänen nähdäkseen kansallismielisten ryhmien viime vuosina Euroopassa saavuttama suosio selittyy sillä, että ihmiset eivät nykyään ole kiinnostuneita poliittisista aatteista, mikä luo ideologisen tyhjiön. Žižek siis puhuu ikään kuin nationalismi ei itsessään olisi aate. Ideologiatyhjiön toisena täyttäjänä hän mainitsee moderniin tekniikkaan liittyvät uudet poliittiset ryhmät, joita Suomessa edustaa näkyvimmin Piraattipuolue. Nationalistien ja immateriaalioikeuksia korostavien ryhmien rinnastaminen toisiinsa tällä tavalla tuntuu kaukaa haetulta.
Pitkän monologinsa loppupuolella Žižek nousee korkeammalle abstraktiotasolle ja korostaa politiikan kriittisen analysoimisen tarpeellisuutta. Huonokin yhteiskuntajärjestelmä voi nimittäin saada tuekseen puolustuspuheenvuoroja, vaikka kukaan ei oikeasti uskoisi sen toimivuuteen. Riittää, että ihmiset luulevat muiden olevan vakuuttuneita ja tietoisia järjestelmän eduista. Žižek kertoo tarinan luonnontieteilijästä, jonka luona vieraileva ystävä huomaa seinällä roikkuvan, onnea tuovan hevosenkengän ja kysyy tiedemieheltä: ”Et kai oikeasti usko tuollaisten taikakalujen toimimiseen?” Tiedemies vastaa: ”En toki, mutta minulle on kerrottu, että se toimii, vaikka siihen ei itse uskoisi.”
Tuomas Tähti 