(Julkaistu Rahvaan numerossa 4/2017.)
Nykyään sana ”nationalismi” yhdistyy monien ihmisten mielikuvissa valitettavasti syrjintään ja totalitarismiin. Tämä johtuu muun muassa siitä, että nationalismia on historiassa väärinkäytetty oikeuttamaan rasismi. Lisäksi tiedotusvälineet eivät nykyään riittävän selkeästi erota kansallismielisyyttä ja kansallissosialismia toisistaan.
Kansallismielisyyden eli nationalismin kehittymistä tarkasteltaessa mainitaan usein filosofi Georg Wilhelm Friedrich Hegel (1770–1831). Hän asetti filosofiassaan valtion yksilön edelle ja kirjoitti, että vain valtioita muodostaneet kansat ovat historian aitoja osia. Perustuslaki oli hänelle yhtä kuin kansakunnan kollektiivinen henki.
Hegeliläinen dialektiikka hahmottaa maailman ikään kuin se olisi mustavalkoinen paikka, jossa kaikella on vastakohtansa, muutokset tapahtuvat suurten käännekohtien kautta ja historialliset tapahtumat ovat ennalta määrättyjä. Asteittainen, vähän kerrallaan tapahtuva edistys jää toissijaiseen asemaan. Tällainen kärjistävä ja äärimmäinen ajattelutapa antoi ideoita heille, jotka myöhemmin kehittivät sosialismin ja kansallissosialismin. Mutta entäpä kansallismielisyys?
Poliittisen nationalismin juuret löytyvät Hegeliä edeltävästä ajasta. Jean-Jacques Rousseau (1712–1778) laati merkittäviä kirjoituksia nationalismin kannalta keskeisistä käsitteistä, kuten kansansuvereniteetista ja yleistahdosta. Toisaalta hänen filosofiansa ajoi erittäin laajaa yhteiskuntauudistusta, joka ei rajoittunut nationalismiin. Lisäksi hän teki selvän eron oman kirjoitustyönsä ja nationalismin välille vähättelemällä kulttuuria ja yhteiskuntaa. Rousseau uskoi, että ihminen elää parempaa elämää ollessaan alkukantaisessa luonnontilassa kuin ollessaan sivistyksen ympäröimänä.
”Nationalismi”-termin kehitti Johann Gottfried von Herder (1744–1803) 1770-luvulla. Herder, joka tunnettiin niin runoilijana, teologina, kirjallisuuskriitikkona kuin filosofinakin, inhosi ideologista absolutismia ja nurkkapatrioottisuutta. Kansankokonaisuus ja oman kansallisuuden tiedostaminen sen sijaan olivat hänelle tärkeitä asioita.
Herderin mukaan työskenteleminen isänmaan hyväksi on paitsi hyveellistä, myös tärkeää yksilön oman identiteetin ylläpitämisen kannalta. Kielet, maantieteelliset olosuhteet, perinnöllisyys ja kulttuuri ovat avaintekijöitä, jotka saavat kansakunnat muodostumaan ja säilymään. Herder muun muassa arveli, että tulevaisuudessa länsieurooppalaiset hylkäävät kulttuuritraditionsa ja menettävät vaikutusvaltansa Euroopassa.
Kansallissosialistit pyrkivät 1900-luvulla propagandassaan siteeraamaan Herderiä, vaikka tämä ei ollut mikään omaa kansaansa ylistänyt kiihkoilija. Eikä ollut Hegelkään, jota aikoinaan jopa syytettiin epäisänmaallisuudesta.
Herderin luottamus kulttuuriin oli vahva. Hänellä oli varsin moderni ajatus siitä, että kulttuurit eivät ole yhteismitallisia ja että voidaksemme ymmärtää muita kulttuureja meidän on tarkasteltava niitä niiden omista lähtökohdista käsin. Herder korosti, että eri kulttuureilla on omat mittapuunsa, ihanteensa ja omanlaistaan neroutta.
Herder myös kritisoi despotismia ja kaikenlaista tarpeetonta byrokratiaa. Mitä elinvoimaisempia kansalliset kulttuuritraditiot ovat, sitä vähemmän ihmiset Herderin ajattelun mukaan tarvitsevat valtiollista keskushallintoa. Kansallismielisyys ei rakennu valtion eikä diktaattorin, vaan tasa-arvoisten kansalaisten varaan.
Millainen Herderin idea nationalismista sitten oli? Herder kyseenalaisti ihmisten enemmistöä sortaneen luokkajaon ja kirjoitti, että jokaisessa valtiossa on vain yksi luokka, kansa. Tämä yksi ja ainoa luokka pitää sisällään niin hallitsijat kuin talonpojatkin. Yhteiskunnan jäsenten tulee yhdessä vaalia kansallisia arvojaan turvatakseen tulevaisuutensa.
Nationalismi ei ole tekopyhää ja ulkokultaista hurraa-isänmaallisuutta. Herder varta vasten varoitti lukijoitaan siitä, että kansallinen kunnia on petollinen viettelijä, eikä yhdelläkään kansalla ole maailman kaikkea viisautta. Yksilöiden, sukupolvien ja kansojen tulee oppia toisiltaan ja toistensa kanssa.
Tuomas Tähti 